Vaellusta Kilpisjärvellä

Käytiin tosiaan heti loman aluks kokeilemassa vaeltamista Kilpisjärvellä. Mukana oli mun ja Villen lisäks Villen vanhemmat, Mailis ja Juhani, sekä Villen nuorin veli, Pave. Vähän myöhemmin myös Villen nuorin sisko, Reetta, liittyi meidän seuraan Timonsa kanssa. Mun aiempi kokemukseni vaelluksesta oli hapuileva pyrähdys pienellä karhunkierroksella, ohjatulla reitillä, asiaa paremmin tuntevien opastuksella. Siinä ei varsinaisia selviytymistaitoja vielä kysytty. But don´t get me wrong, sekin oli hieno reissu! Ja Kilpisjärvellä oltiin heinäkuun viimeisellä viikolla.

Ajomatkaan Jalasjärveltä Kilpisjärvelle meni kaiken kaikkiaan ainoastaan 12 tuntia, vaikka pidettiin luonnollisesti pari taukoakin matkalla. Ville ajoi koko matkan, väisteli poroja ja oli koko ajan kartalla siitä missä mennään. Thank God, koska mä en oo mikään kauheen hyvä kartturi. Suoriuduttiin matkasta jopa niin nopeesti, että perille päästyämme kuultiin, että mökki vapautuis vasta ehkä tunnin päästä. OMG, ja me kaikki oltiin aivan puhkipoikki. Laitettiin autot parkkiin ja päätettiin ottaa päikkärit autossa. Respan täti lupas soittaa Mailikselle heti kun mökki vapautuis...

Mökin vapauduttua, majottauduttiin ja otettiin kunnon päikkärit. Ajateltiin, että ekana päivänä vaan kerättäis voimia ja tsillailtais, mut toisin kävi. Päikkäreiden jälkeen innostusta ja virtaa riitti niin, että päätettiin heti lähteä makustelemaan Saanalle. Varustauduttiin ulkovermeisiin ja ajettiin autolla paikkaan, josta Saanan luontopolulle lähdettäis. Ja nähtiin porojakin! Ne on sitten veikeitä kun ne ihan vapaana joka paikassa vaan temmeltää ja on niin sellasia! Nyt niillä on elämässään sellainen vaihe, että niiden sarvet näyttää aivan karvaisilta. Aika jännää. En tiedä mitään poroista, mutta ei kai ne niillä koko aikaa oo sellaset? Kai ne muuttuu niinku luuks jossain vaiheessa. Tehtiin puolentoista tunnin pikapyrähdys Saanalle. Käveltiin ihan kaikessa rauhassa ja ihmeteltiin luontoa. Lappi on kyllä kaunis! Pave ja Ville kiipeili ihan niitä portaitakin, mutta me Juhanin ja Mailiksen kanssa seurailtiin merkattua luontopolkua. Luettiin yhdestä opastaulusta Saanaa, Mallaa ja ylipäätään Haltinmaata koskeva taru ja muisteltiin Haltin häät – laulun sanoja. Se on kyllä kaunis kappale. Mä otin paljon kuvia ja nautin luonnosta. Ehkä vaeltaminen vois ollakin ihan mun juttu, ajattelin, että se vois selvitä sitten siellä Haltilla, jonne oltiin päätetty suunnata seuraavana päivänä, maanantaina.

Maanantaiaamuna herättiin aikaisin. Ajomatka kestäis useemman tunnin ja vaellukseen menis vähintään kuus tuntia, joten edessä olis koko päivän reissu. Ou jee, hc-touhua! Mutta ei oltukaan hoksattu, että suuri osa ajomatkasta olis alueella, jossa saa ajaa alle 10 kilometriä tunnissa. Ja oli tosi pahojakin paikkoja, joten jouduttiin välillä nouseen autosta pois, jotta kokonaispaino kevenis. Juhani tietysti jäi autoon, kun se oli kerta kuskina. Mutta wau kun lopulta päästiin sinne suunnalle! Meinattiin ensin jättää auto vähän kauemmaks ja lähdettiin sitten kamojen kanssa kävelemään kohti Haltia. Jonkun matkaa kuljettuamme, Juhani päätti pyörtää kuitenkin hakemaan auton ja ajaa sen Haltin juurelle meitä odottamaan. Me muut kuitenkin haluttiin kävellä ja oikaistiin sitten maastoon siitä tieltä. Tie kiersi kauempaa ja maastossa oli mukavampi kävellä. Mut loppujen lopuks oli kyllä todella hyvä, että Juhani ajoi auton Haltin juurelle odottamaan.... Odottakaas...

Meillä meni vajaa puoltoista tuntia kunnes päästiin Haltin juurelle. Juhani oli tietysti jo siellä, vaikka tie olikin huonossa kunnossa ja se oli joutunut ajamaan hitaasti. Pave löysi jonkun leukaluun ja poron sarvet ja otti ne matkalta mukaan. Muuten ihmeteltiin taas kaikkea ja otettiin tuntumaa vaeltamiseen. Haltin juurelle saavuttaessa kaikki oli sopivasti virittäytyneet tunnelmaan ja odotettiin innolla, että päästäis itse asiaan. Mailis oli tehnyt meille kaikille eväät: hedelmiä, leipiä, kaakaoo, kahvia ja suklaapatukoita. Nautiskeltiin eväät, tarkistettiin varusteet ja lähdettin kiipeämään. Kellään ei ollut ihan selvää suuntimaa huipusta, mutta mielipiteitä oli kyllä sitäkin enemmän. Villeä ja Pavea kiehtoi kovasti oikealla oleva loiva rinne ja Juhani taas olis mennyt voimakkaasti vasemmalle. Pojat kulki ensin omia polkujaan kunnes lopulta kaikki taivuttiin voimakkaasti vasemmalle.

Alkutaival oli ihan mukavaa loivaa nousua vaihtelevassa tunturimaastossa ja sitten alkoi se avolouhos: erikokoisia lohkareita vieri vieressä niin pitkälle kun silmä kantoi. Ja siellä täällä irtolohkareita, joita ei voinut mitenkään tunnistaa ja niihin kun astui niin herranen aika sentään! Pave meni aivan suvereenisti eteenpäin sellasta hypervauhtia, että ei sen perässä voinut kukaan pysyä. Ville ja Juhani harppoivat myös menemään niinku jossain vuorenvalloituskilpailussa. Mulla, Mailiksella ja Juhanilla oli kävelysauvat mukana ja niistä olikin kyllä sitten paikka paikoin hyvinkin paljon apua. Hankalinta oli ehkä se, että mä ainakin katsoin tosi paljon vaan jalkoihin ja hain koko ajan varminta jalan sijaa. Siinä jäi maisemat katselematta ja ajauduttua moneen mahdottomaan kohtaan niin, että piti palata takas matkan jatkamiseks. Yhdenkin kerran kävelin suoraa päiten sellasta pystysuoraa seinämää ja huomasin sen vasta kun en enää nähnyt kiveä, jolle astua. Eipä auttanut sitten siinä taas muu kuin kääntyä takaisin ja katsella toinen reitti. =)

Kyllä me lopulta se Norjan huippukin saavutettiin. Ja totta se kuulkaa on: huipulla tuulee! Ja lujaa! Sinne pääsi kaikki muut paitsi Juhani, joka katos omille teilleen ja jota ei sitten näkynyt eikä kuulunut missään. Ihan uskomatonta! Meidän piti suorittaa pelastusoperaatio ja hajaantua Haltin huipulle etsiin tummasta maastosta mustiin pukeutunutta miestä. Tuntu täysin mahdottomalta tehtävältä, mutta puolen tunnin huutelun ja hakemisen jälkeen me löydettiin etsimämme. Juhani oli ottanut oman suuntiman Suomen huipulle ja oli siis käynyt sitten siellä. Operaatio Pelasta huuliharppumies oli täydellinen menestys ja sen jälkeen päästiin suuntaamaan takaisin alas. Alastulomatka oli mielenkiintoinen kun tultiin alas yhtä koskea pitkin. Hypittiin kiveltä kivelle kuin koskikarat ja haettiin taas sopivinta ja varminta askelmaa. Mun vaelluskengät on aivan loistavat, ne kestää vettä vaikka kuinka paljon! Takaisin mökillä oltiin kolmen maissa yöllä. Ja sitten syötiin! Reetta ja Timo olivat saapuneet mökille päivällä ja tehneet meille valmiiks pastaa ja jauhelihakastiketta, oli hyvää!

Tiistaina tehtiin autoretki Norjan puolelle Tromsaan, pohjois-Norjan Pariisiin. Ei oikein saatu tolkkua siitä kuka heräs viimeisenä, joten ei virallisesti selvitetty kuka on unikeko. Reetta kyllä sit päätti, että Ville nukkui pisimpään, joten sovittiin, että Ville on meidän porukan unikeko. Tämä siis täysin epävirallisesti. Ajomatka Tromsaan oli sateinen, harmaa ja tylsä. Kaks tuntia ja saavuttiin perille. Eikä se mikään ihmeellinen paikka ollut, eikä kyllä sateessa viitsitty sinne jäädä enempää pyöriin. Mailis oli netistä katsellut, että SommarØy nimisessä paikassa näkyis sitten avomeri ja päätettiin mennä katsomaan sitä. Sinne oli vielä keskustasta matkaa sellaiset 50 kilsaa ja se sijaitsi siis eri saarella, joten suunnattiin upeeseen vuonon alittavaan tunneliin, jossa oli myös liikenneympyrä! Tunnelissa! Kaikkea kanssa, olipa kokemus! Perillä me sitten käytiin katsomassa avomerta. Kuinkahan pitkälle siitä olis nähnyt jos olis ollut selkeä ilma? Nyt oli usvaista ja sumuista, mutta kyllä se silti oli hienoo nähdä. Siis se avomeri ja sellainen veden ääri. Jäämeri on vihreätä ja kirkasta. En ollut osannut ollenkaan odottaa sellaista. Rannassa näkyi tosi selvästi pohjan kasvillisuus ja pinnan alle jääneet kivet, ihan kun olis ollut jossain etelässä.

Avomeren ääreltä poistuttiin takaisin samaa tietä kun oltiin tultukin. Oltiin jo menomatkalla bongattu mahdollisia uimapaikkoja ja jäätiinkin sitten yhden kohdalle. Siellä oli jotain porukkaa paistamassa makkaraa lämpimissä sadevaatteissa ja katsoivat vähän pitkään meitä kun Reettan kanssa ilmestyttiin viereen pelkissä bikineissä. Ville oli kameran kanssa asemissa ja huusi: juokse sinne! Ja muahan ei tarvinnut kolmea kertaa käskeä, mähän vaan juoksin sinne! Ja Reetta juoksi perässä. Me käytiin kahteenkin kertaan: juostiin niin, että vesi oli vähän polvien yli ja vaan kaaduttiin suoraa Jäämeren hellään syleilyyn. Siinä oli kyllä puitteet kohdillaan: kirkas vihreä vesi, upeat vuoret ja tunturit taustalla ja hieno hiekkaranta. Upeeta!

Keskiviikkona oli tarkoitus kiivetä Saanalle, mutta sateinen sää muutti suunnitelmat. Onneks Mailiksella oli varasuunnitelma heti valmiina: mennään katsomaan parinkymmenen kilometrin päässä olevaa vesiputousta ja jos mahdollista niin uidaan siellä! Vähänkö siitä sais sitten hienoja kuvia ja Reetta ja Timokin pääsisivät vaelluksen makuun.
Laitoin uikkarit alle valmiks ja sit vaan pyyhe reppuun. Ja eikun metsään! Ei kuitenkaan löydetty sitä vesiputousta, jota alunperin lähdettiin etsiin. Tai tiedä vaikka oltais löydettykin, kun ei oo ihan vielä selvinnyt, että millä vesiputouksella oltiin. Mut pysähdyttiin tullin jälkeen yhdelle P-paikalle ja lähdettiin kipuaan rinnettä alaspäin. Saavuttiinkin kosken äärelle, mutta matka tyssäs siihen. Siitä ei ollut enää mahdollista jatkaa matkaa. Kiivettiin takas ylös ja katseltiin vähän paremmin ympärille. Maisemat ei näyttäneet lupaavilta vesiputouksen löytymistä ajatellen, joten noustiin autoihin ja päätettiin ajaa vähän matkaa eteenpäin. Timon gps kehotti ajeleen vielä sellaisen neljän kilometrin matkan eteenpäin ja pysähdyttiin lopulta uudestaan Helligskogenin kohdalla. Ja tadaa: huomattiin, että tien toisella puolella näkyi korkealla tunturin huipulla upea vesiputous! Autot parkkiin, kamat mukaan ja matkaan!

Maasto oli mukavan vaihtelevaa. Märkää toki sateesta johtuen ja yllättävän jyrkkää nousua. Meinas oikeesti ottaa kunnon päälle, mutta selvisin kuitenkin niinku kaikki muutkin. Meillä meni vain puol tuntia kun kiivettiin vesiputouksen alkulähteille. Sit ruvettiin heti katseleen sopivaa uimakohtaa, sillä todettiin nopeesti, että vesiputous oli niin voimakas, että ei siinä ihan mihin tahansa kohtaan voinut mennä. Oltiin vähän hajaannuttu siinä kiipeilyvaiheessa. Mailis ja Juhani tuli perässä, Pave ja Timo meni kärjessä ja me Reettan ja Villen kanssa kuljettiin kolmen porukassa näiden muiden välissä. Kaikki porukat katteli vähän eri reitit ja lopulta meidän porukka päätyi vesiputouksen alkulähteille lähelle tunturin huippua. Kateltiin, että siinä olis sellainen pieni allas, jossa vois kylpeä niin, että taustalla olis upea ja suuri vesiputous. Mutta Timolla oli Reettan reppu ja siellä tietysti Reettan uimavarusteet, höh.

Sit sieltä pölähti meidän luokse yllättäin Pave, joka kertoi hyvästä uimapaikasta alempana. Ei oltais uskottu millään, mutta se näytti meille kuvaa, jonka oli kyseisestä paikasta ottanut. Ja olihan se aivan mahtava paikka. Päätettiin yhdessä koossa siirtyä sinne. Varsinkin kun Timokin löysi meidät ja sanoi, että Mailis ja Juhani olis siellä alhaalla myös odottamassa meitä. Otettiin suuntima alaspäin ja käveltiin vesiputouksen ja kosken viertä. Ihasteltiin veden voimaa mennessämme, se meni kyllä niin vauhdilla, että ohhoh! Kun lopulta saavuttiin Paven ehdottamaan paikkaan, huomattiin, että Mailis ja Juhani oli jo lähteneet. Päätettiin kuitenkin suorittaa uimakuviot kun oltiin siihen niin jo henkisesti valmistauduttu ja siis olihan se ihan pakko kun siellä kerta oltiin!

Mä, Timo, Reetta ja Pave ”uitiin” siinä altaassa Villen ottaessa kuvia ja kuvatessa videonpätkiä. Kyllä se oli kylmää! Tai ei muutoin mitenkään kamalaa, mutta nilkat oli aivan liekeissä välittömästi. Aina kun nousi vedestä pois, olo helpotti tosi nopeesti. Eikä se reisissä tai vatsassa niin pahalta tuntunut. Millastakohan olis ollut, jos olis ollut jotkut avantouimarin varrelliset sukat jalassa? Oiskohan se helpottanut ja onkohan sellasia edes olemassa? Pitäis olla. Mutta hyvää matskua taas tuli. Nyt on sitten uitu tunturivesiputouksessakin!!! Paluu autoille suju joutuisasti ja tie oli meidän edessä ennenkun huomattiinkaan. Sit takas mökille ja vaatteiden vaihtoon ja buffettiin! Se on kyllä aivan mahtava.

Käytiin me sitten vielä torstaina vallottamassa myös Saanan huippu, mutta siitä myöhemmin lisää. Se oli ihan toista kuin Haltin reissu, molemmat omalla tavallaan mahtavia!