Pikavisiitti Varsovassa

Löysin ilokseni leirintäalueen lähes Varsovan keskustasta. Ihme juttu. Camping 123:n sijainti oli aivan loistava ja paikka oli kyllä muutenkin miellyttävä: siisti ja meidän makuun sopivan pieni. Siellä näytti olevan aika korkea keski-ikä, mikä puolestaan vaikutti positiivisesti alueen rauhallisuuteen ja hiljaisuuteen. Yö kahdelta hengeltä + teltalta ja autolta oli noin 25 euroa ja paikan sai valita itse. Plussana respan kielitaito, joten ei mennyt viittomiseksi. =)

Lyhyen kävelymatkan päässä, oikealle leirinnän portista lähtiessä, oli pieni ruokakauppa. Ja vasemmalla puolella linja-autoasema, josta sai kätevästi automaatista ostettua erityyppisiä bussilippuja kaupungilla kulkemisen jouduttamiseks. Yhdensuuntainen lippu oli noin 2 euroa per pää ja ostettiin samalla kertaa neljä, sillä tiedettiin tulevamme bussilla takaisinkin.

Suunnattiin suoraa vanhan kaupungin lähettyville, sillä aikaa oli vain yksi ilta ja no, vanha kaupunki on vanha kaupunki. Rakennusten ihailun ja kaupungin ilmapiiristä nauttimisen lisäksi syötiin näkötornin kupeessa sijaitsevassa italialaisessa ravintolassa herkullinen pastaillallinen. Ja siitä näkötornista sitten. Huh huh, mitkä maisemat. 

Näkötornit on kannattavia sijoituksia oikeastaan aina, mutta varsinkin silloin kun ei ole varattuna kuin päivä tai kaksi kyseisessä kaupungissa oleskeluun ja haluaa kuitenkin muodostaa siitä jonkinlaisen kuvan itselleen.

Jurmala

Matkan varsinainen ensimmäinen etappi oli Jurmala. Tälle retkelle on valittu monta kohdetta edellisten kokemusten perusteella, vaikka joukkoon mahtuu muutama uus tuttavuuskin. Jurmala on yks entuudestaan tutuista paikoista. Jotenkin siellä on vaan niin rento tunnelma, että se on ihan täydellinen paikka reissun alkuun. Pääsee samantien lomatunnelmaan. Pärnuusta sais saman fiiliksen helposti myös, sinne mennään sitten paluumatkalla.

Olin ajatellut, että tällä kertaa testattais leirintäalue Nemo, mutta sehän sijaitsikin ihan mahdottoman kaukana sieltä missä haluttiin liikkua, joten mentiin tälläkin kertaa Jurmala-leirintään. Sijainti on hyvä (merenranta vieressä, vajaan tunnin kävely kävelykadulle) ja hintalaatusuhde ok. Nemon fasiliteetit lienee paremmat, mutta me asetettiin sijainti arvoasteikolla ykköseksi.

Ohjelmasta ei otettu paineita; lomallahan tässä ollaan. Pari yötä meni joutuisasti. Laiskoteltiin eikä jaksettu itse kokkailla, ja mentiin heti ekana iltana syömään ihanaan Sue's Asia - ravintolaan, joka oli edellisestä reissusta jäänyt mieleen. Jurmalasta kannattaa muuten ostaa paikallisten myymiä hilloja jos yhtään on hillojen ystävä: taivaallista herkkua!

Toisena päivänä vuokrattiin leirinnästä fillarit pariks tunniks (3 euroa/hlö) ja käytiin tutkailemassa Jurmalaa tarkemmin. Ihan uskomattoman kauniita rakennuksia ja pyöräily rannalla oli yllättävän kevyttä. Myöhemmin illalla, päivällisen jälkeen, kävely rannalla auringonlaskua ihmetellessä auttaa keventään oloa niin, että uni tulee hetkessä.

Kaikki reissut alkaa jostain

Valmistautumiseen sisältyi mm. auton varustelun tarkistus, halutut rahanvaihdot, reittien tsekkailu, majoituspaikkojen valinta ja pakkailu. Tässä vaiheessa tiesin jo milloin meidän pitää olla perillä Bolognassa; sitten vaan tuumittiin mitä sinne mennessä ja takaisin tullessa halutaan nähdä.

Netistä löytyy maakohtaisesti tiedot mm. auton pakollisista varusteista, pakollisista tietarroista (vinjeteistä) ja tietulleista. Hienoa on se, että Baltian maat ja Puola on tietullittomia eli mistään vinjeteistä ei tarvitse huolehtia. Omintakeisia poik-keuksia toki löytyy: esim. Latvian Jurmalaan mennessä on ENNEN sillan ylitystä maksettava sisäänpääsymaksu, joka on 2 euroa/päivä. Tää on todella epäselvästi opastettu ja sakko on noin 40 euroa, joten kannattaa olla tarkkana! Kuin porkkana! Edellisellä reissulla nappasin sakon, tänä vuonna osasin ostaa lippulapun.... melkein oikein. Sakko ei ollut kyllä kaukana tälläkään kerralla...

Lisäksi, vaikka tuntuisikin, että maailma toimii korttirahalla niin on hyvä varata X-määrä paikallista valuuttaa mukaan. Tässä meidän tapauksessa vaihdoin noin satasella neljää valuuttaa: Puolan zloteja, Tsekin korunoita, Unkarin forintteja ja Kroatian kunia.

Tuut, tuut ja laivalla Tallinnaan. Menomatka kulkee seuraa-vasti: Viro (kauttakulku), Latvia (2 yötä Jurmalassa teltalla), Liettua (läpikulku), Puola (yö Varsovassa teltalla), Tsekki (yö Ostravassa hotellissa), Itävalta (läpikulku), Unkari (2 yötä Balatonilla hotellissa) ja Kroatia (2 yötä Rijekassa teltalla). 

Italiasta lähdettäessä ajetaan Itävallan Grazista (yö hotel-lissa) Tsekkeihin Brnohon (2 yötä teltalla) ja sieltä, kuulkaa, posotetaan yhtä soittoa 1400 kilometriä Pärnuun! Siellä sitten ollaan yks yö ennen kuin noustaan laivaan Tallinnasta.

Matkustan ympäri Eurooppaa, autossa teltta ja passi vaan

Tänä vuonna ollaan taas vähän isommasti liikkeellä. Hom-man nimi on siis Luokkakokous, jota tänä vuonna vietetään Italiassa. Ensimmäinen luokkakokous oli siis Romaniassa ja sinne mentiin uskollisella Soturilla: vuoden -88 sinisellä ja iloluonteisella Transitilla. Tässä matkamuodossa oli helppoa se, että nukuttiin autossa, joten voitiin mennä tyyliin "anything goes". Pääsääntöisesti oltiin ihan virallisilla leirintä-alueilla, mutta ykskin yö vietettiin Kaunasin uimarannalla ja eräs raikas nelituntinen Puolassa nimettömäksi jääneen huoltoaseman pihassa.

Seuraava luokkakokous olikin Suomessa, sitten mentiin Interrail - korteilla varustettuina Unkariin ja viime vuonna mat-kustelin itsekseni lentämällä Tsekkeihin. Ja tänä vuonna taas vähän isommalla vaihteella: Prius alle ja kolme viikkoa matka-aikaa. Päämääränä Bologna maanantaina 18.7.2016.

Matkaan lähtö tuntuu helpottuvan kerta kerralla. Kokemus on opettanut, että vähällä tulee toimeen ja että varsinkin Itä- ja Keski-Euroopassa on niin edullista, että jos tarvitsee jo-tain, mitä ei ole mukaansa pakannut, sieltä sen voi sitten ostaa. Jos kiinnostaa, niin täältä tätä tämänkertaista reissua voi seurailla.

No man is an island - apujoukkoja tarvitaan aina.

Töihin paluu on sujunut odotettua paremmin. Edellinen töihin paluu oli ihan hirvittävä kokemus, jos kyllä oli edellinen vuorotteluvapaajaksokin, näin jälkeenpäin ajatellen. 

Nyt on tammikuu takana ja päivistä on tullut lähes rutiininomaisia, sillä lailla hyvässä mielessä. Parasta on ollut se, että sain vihdoinkin voimia tuoda ääneni kuuluviin ja tehtävänkuvaani on tullut olennainen muutos parempaan. Viime vuosi meni hampaita kiristellessä kun tuntui, että työstä oli täysin kadonnut kaikki itsenäisyys ja mielekkyys. Nyt se on tullut takaisin. Tai paremminkin: nyt olen hommannut sen takaisin! Voinkin ylpeänä todeta olleeni tilanteeni herra (tai rouva) ja ottaneeni tilanteen itse haltuun. 

 Ehkä työhön paluuta on helpottanut myös loistavasti käytetty 4 kuukautta, joiden aikana sain oikeasti levätä, tutkailla itseäni ja luoda itseni uudestaan. Tunnen olevani oma itseni. En edes muista milloin viimeksi olisi tuntunut näin vahvasti hyvältä olla minä. Ehkä sellaista "viimeksi" - hetkeä ei edes ole. Ehkä pitäisikin sanoa ettei ole koskaan tuntunut näin hyvältä olla minä. Ei koskaan. Ei koskaan; se on melko pitkä aika, melkein ikuisuus. Mutta nyt on nyt. Minä olen nyt. Ja nyt kaikki on hyvin.

Tämän ihanan tasapainon ylläpitämiseksi olen hommannut itselleni apujoukkoja ulkopuolelta. Hätiin tulivat Jaakko ja Markus, joista Jaakko auttaa työpaikalla ja Markus kotona. Jaakko päivystää työpöydälläni ja tarkkailee minua työssäni. Jaakko on pehmoinen stressikamu, jonka päätehtävä on aina tarpeen tullen muistuttaa, että "kahdeksan tunnin työpäivän aikana voi tehdä vain kahdeksan tuntia töitä".  Jaakon kanssa ei siis stressata, sitä ei puristella kun ahdistaa ja vanne kiristää päätä. Jaakko ei myöskään stressaa puolestani. Jaakon tehtävä on muistuttaa siitä, että stressaaminen on turhaa, haitallista, jopa vaarallista ja että stressaaminen - vaikka voisi toisin luulla - vain heikentää työtehokkuutta.

Markus puolestaan päivystää keittiön luukulla. Markuksella on myös tärkeä tehtävä: Markus rauhoittelee silloin kun tuntuu, että "pitäis imuroida", "pitäis pyykätä", "kaikki on hommat on tekemättä, kauhea siivo"... Markus muistuttaa, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin tyhjä pyykkikori tai hohtava tiskiallas. Markus kehottaa lopettamaan hössöttämisen ja rauhoittumaan. Ihan mitään tekemättähän en osaa vieläkään olla, mutta Markuksen mielestä voin aivan hyvin istahtaa sohvalle kutomaan tai ruokailuhuoneen pöydän ääreen värittelemään aikuisten värityskirjaani "pitäis" - hommien sijaan. Markus on kyllä viisas. Samoin Jaakko. 

Kyllä se vaan niin on: apujoukkoja tarvitaan aina.

Uusi vuosi. Uudet kujeet?

Vuosi on vaihtunut ja sehän tarkoittaa sitä, että olen palannut takaisin työelämään. Onnistuneesta vuorotteluvapaasta johtuen paluu töihin ei tuntunut pahalta. En käyttänyt viimeistä vapaakuukautta tuskailemalla vapaan päättymistä ja töiden alkamista, sain nukuttua sunnuntain ja maanantain välisen yön hyvin eikä puoli seitsemän herätys tuntunut vaikealta. Jos jotain, niin olin ehkä vähän innoissani. Olisi jännä nähdä kuinka työtoverini ottaisivat vastaan uuden minäni. Halusin todellakin päästä esittelemään uutta olemustani!

Edellisen vuorotteluvapaajakson jälkeen töihin paluu tuntui hengähdystauolta. Niin huonosti tuli se jakso toteutettua: kaksi vapaaehtoistyöpaikkaa, avoimen yliopiston opinnot, tiukka treeniohjelma ja ruokavalio, pakollista kirjojen lukemista... Jotenkin piti näyttää koko maailmalle kuinka paljon voi kolmessa kuukaudessa saada aikaiseksi jos ei tarvitse käydä töissä. Missään tapauksessa vuorotteluvapaani ei saanut ulkopuolisille näyttää miltään lomalta tai tauolta tai rentoutumiselta. Ne muutamat meditaatiokerratkin oli tarkkaan aikataulutettu ja ne tuli suoritettua isolla S:llä. Ei se mitään rentoutumista ja rauhoittumista ollut. Kaukana siitä.

Nyt kuitenkin kaikki meni putkeen ja palasin töihin rentoutuneena, latautuneena ja onnellisena. Uusi minä oli valmis uuden vuoden mukanaan tuomiin haasteisiin. Ensimmäinen viikko meni hyvin ja nyt odottelen jo innoissani huomenna alkavaa toista työviikkoa. 

Eilen tapahtui jotain niin suurta ja ihmeellistä, että siitä on pakko

tässäkin kertoa: heräsin lauantaina vasta 13:16 enkä tuntenut asiasta minkäänlaista häpeää tai huonoa omatuntoa! En silloin herätessä enkä myöhemmin päivän mittaankaan! Lisäksi olin koko päivän yöpaidassa ja vietin päivän 90-prosenttisesti sohvalla viltin alla. Enkä tuntenut huonoa omatuntoa siitäkään. Itse en ensin tajunnut kuinka suuresta asiasta on kyse, mutta ystävän avustamana tilanne valkeni ja siitä oli pakko kirjoittaa päiväkirjaankin. Suuri askel minulle, pieni (ehkä jopa olematon) askel monelle muulle. En muista milloin minulle olisi sattunut jotain vastaavaa, ei oikeastaan edes vuorotteluvapaan aikana. Olen edistynyt valtavasti, kyllä nyt on psykokin seuraavilla treffeillä ihmeissään! Hyvä minä!