Ostin itselleni tussit ja aikuisten väritys-kirjan. Sen lisäks lainasin kirjastosta kirjan, joka opettaa piirtämään keijuja, peikkoja ja lohikäärmeitä. Töissä ihmiset kyselee mitä teen vuorotteluvapaalla ja oon kertonut näistä kirjoista. Lisäks kerroin, että jos tulee lunta, menen pulkkamäkeen. Kauan sitten unohdettu lapsuusaika: täältä tullaan, aikakone menneisyyteen lämpenee....
Jään vuorotteluvapaalle muutaman päivän päästä. Vuorotteluvapaata kestää neljä kuukautta. Tää on jo mun toinen jakso, en aio mokata. Ensimmäinen kolmen kuukauden jakso viime vuoden lopussa meni duracellina.
Vuorotteluvapaan oli tarkoitus antaa mulle tilaisuus ladata akkuja, levätä ja rauhoittua; miettiä mitä haluan oikeasti tehdä. Sen sijaan pelkkä ajatus lähestyvästä vapaasta sai mut paniikkiin ja suojauduin kuten parhaiten taidoin: alotin opinnot avoimessa yliopistossa, tein itelleni tiiviin viikottaisen treeniohjelman, alotin hommat kahdessa vapaaehtoistyössä ja tein apinan raivolla pitkiä päiviä. Tästä huolimatta tunsin olevani laiska, saamaton ja lintsari. Stressasin siitä mitä muut ajattelee: lähinnä siis uskoin ihmisten pitävän mua lintsarina kun olin pois töistä. Stressi kasvatti paineita entisestään ja mun vuorottelu"vapaa" oli hektistä, kiireistä, piinaavaa ja stressaavaa aikaa. Ei varmaankaan yllätä kun kerron, että töihin ei todellakaan palannut levännyt, latautunut ja itsensä kasannut ihminen vaan uupunut ihmisraunio, joka oli helpottunut siitä, että pääsi töihin lepäämään....
Nyt alkavaan jaksoon oon ottanut ihan toisenlaisen suhtautumisen: avoimen yliopiston opiskelut lopetin kesken, treenaamisessa johtoajatuksena on oma hyvä olo ja fiilis, viikottaiseen vakkariohjelmaan tulee kuulumaan käynnit kirjastossa, värittäminen, mietiskely ja tuumailu. Kun multa kysytään mitä aion seuraavat neljä kuukautta tehdä, vastaan: "en mitään". Kukaan ei tuomitse eikä pyörittele silmiään. Yleisin vastaus on: "kuulostaa todella hyvältä".
