Virtaa joulun viettoon

Jo muutaman vuoden ajan meillä on ollut tapana rauhoittua joulua edeltävä viikonloppu ihan kahdestaan. Ollaan oltu Tahkolla, Ellivuoressa, Sappeella... Tänä vuonna suunnattiin taas Sappeeseen. Lumesta ei ollut tietoakaan, joten ulkoiltiin sitten metsäretkeilyn parissa. Lyhyen automatkan päässä olisi ollut enemmänkin reittejä tarjolla, mutta ei otettu viikonlopun reippailuista paineita ja päätettiin jäädä Sappee Chaletsin lähimaastoon.

Viikonloppuun mahtui herkuttelua, saunomista, löhöilyä, reippailua ja erä Trivial - pursuitia Vohvelikahvilassa. Kuvasta voi päätellä kumpi voitti.Tällainen lyhyt pako arjesta on oikein oiva tapa rentoutua ja rauhoittua ennen varsinaista joulun viettoa. Samoin nämä viikonloput on toimineet meidän yhteisinä joululahjoina, joten tällä tavalla vähennetään myös surullisen kuuluisaa lahjastressiä.

Joulumieltä etsimässä

Viime vuonna osallistuin ensimmäisen kerran pikkujouluihin läheisessä vanhustenkodissa, jossa teen vapaaehtoistyötä. Tänä vuonna olin menossa mukana taas. Tällä kertaa sain osallistua juhlaan enemmän vieraan kuin työntekijän roolissa kun juhlaa vietettiin alkuillasta ja paikalle oli saapunut useiden asukkaiden omaisia. Ohjelmassa oli yhteislaulua, jouluevankeliumin luku, tonttuleikkiä ja tietysti joulupukin vierailu. Ja tuttua joululaulua lainatakseni on sanottava, että "herkkua on siinä monenlaista", sillä tarjolla oli pipareita, suklaata, riisipuuroa, suolaista piirakkaa, torttuja.... Kaikki osallistujat nauttivat silmin nähden olostaan. Joulumieli syttyi täyteen liekkiinsä illan aikana.

Tampereen joulutori oli tänä vuonna aivan huippu! Kojuissa

myytiin toinen toistaan herkullisempia leipomuksia ja upeita käsitöitä. Mieskin totesi, että täältähän meidän olisi pitänyt kaikki joululahjat ostaa. Siinä hän kyllä osui oikeaan ja tämä pitää muistaa ensi vuonna. Kävin torilla kahdesti ja mukaan tarttui ihania kangasheijastimia, korvakoruja, kaulakoru, sormuksia, stressikamuja... Ja mieletön määrä joulumieltä ja inspiraatiota omiin pikkuprojekteihin. Selvää on, että pitää opetella virkkaamaan ja kutomaan... näin aluksi. Tiedä mitä sitten seuraavaksi. =)

Kukkia vanhemmille

Joulun alusaikaan liittyy paljon perinteitä, joita tulee noudatettua niitä sen enempää miettimättä. Vanhempien haudoilla käyminen on enemmänkin tapa kuin "vierailu vanhempien haudoilla". Tänäkään vuonna en pysähtynyt miettimään mitä merkitystä sillä on, että tapaamispaikka on hautausmaa eikä vaikkapa kahvila tai toisen koti. Nyt kun mietin käyntiäni, tunnen piston omatunnossa ja tuntuu, että olis pitänyt pysähtyä molempien kohdalla hetkeksi ja hiljentyä... vaikka muistelemaan mennyttä tai kertomaan mitä itselle kuuluu. 

Nuorempana näin itseni romantisoiduissa kuvitelmissa viettämässä aikaa hautausmaalla luomassa uutta; kirjoittamalla tekstejä, joiden synnystä voisin sitten kuuluisana kertoa ihailijoilleni. Voisin kertoa kuinka ammensin teksteihini syvyyttä omista kokemuksista - eletyistä ja elämättömistä. Nämä kuvitelmat kuuluvat nyt niihin elämättömiin kokemuksiin.

Itsensä löytäminen vai itsensä luominen?

Aikaisemmin oon kirjoittanut siitä kuinka tän vuorotteluvapaan aikana oon melko aktiivisestikin keskittynyt oman itseni ja tyylini löytämiseen. Ja täytyy sanoa, että alan pikkuhiljaa oleen enemmän sinut itseni kanssa. Instagrammissa törmäsin kuitenkin sellaseen filosofiseen pohdintaan, jonka johdattamana päädyin miettimään sitä, että onko tässä kyseessä itsensä löytäminen - kuten oon mainostanut - vai itsensä luominen? En tiedä osaanko itse edes arvioida sitä kummasta tässä on kyse, mutta yritetään. 

Ehkä tuossa tyyliin liittyvässä projektissa on kyse enemmän itsensä luomisesta kuin löytämisestä. Miten se voisi olla löytämistä jos sitä ei ole ennen ollut olemassakaan? Siis enhän mä alasti ole tähän ikään asti kulkenut ja aina oon hiuksiani jollain lailla laittanut, värjännyt ja leikannut. Meikannutkin olen. Mutta onko se ollut mua? Oikeasti? Tähän on helppo vastata: ei ole. Ei mikään. Ei missään elämän vaiheessa. Vasta nyt, kun ikää alkaa olemaan se neljä ja nolla, oon vihdoin rakentanut itselleni tyylin, johon voin kotiutua, sitoutua ja jota toteuttaessani tuntea näyttäväni siltä aidolta itseltäni.

Itseni löytäminen on sitten ehkä ollut sitä löytämistä. Voi se olla osittain luomistakin. Se, mitä oon

löytänyt jostain syvältä, on ollut rikkonaista ja täynnä aukkoja, joita oon nyt viime vuosien aikana yrittänyt täyttää. Joten tämä nykyinen minä taitaa olla yhdistelmä vanhaa ja uutta. Vau, nyt mulle vasta iski tajuntaan, että nyt samalla kun oon youtuben avulla oppinut parsimaan villasukkia, oon jotenkin parsinut kasaan myös itseäni! 

Viimeiset kaksi ja puoli vuotta on olleet varsinaista vuoristorataa: on menty vauhdilla ylös ja alas, oon käännytty vasempaan ja oikeaan, ja välillä menty kiljuen pää alaspäin silmukoissa. Mutta tässä kohtaa voin jo sanoa, että kyyti on ollut kaiken pyörityksen arvoista. Todellakin. Ilman hyvän, rakkaan ystävän hellää painostusta en olis tässä. Enkä ehkä missään. En uskalla edes ajatella mikä mun tilanne olisi nyt jos hän ei olisi toteuttanut "tough love" - metodia silloin kaksi ja puoli vuotta sitten. Ystävät on sitten tärkeitä. Ihan hirvittävän tärkeitä. Kiitos A. <3 font="">

Matkailu avartaa - ja rentouttaa

Kävin viime viikolla Berliinissä. Työkaveri jäi vuorotteluvapaalle samaan aikaan kuin minäkin ja suuntasi Berliiniin opiskelemaan saksankieltä. Oli ihan pakko lähteä kyläilemään, onhan Berliini ihan uskomattoman ihana kaupunki! Oon käynyt Berliinissä muutaman kerran aikaisemminkin ja joka kerta opin uutta. Ja joka kerta ihastun kaupunkiin entistä enemmän. Nyt kun viime viikon reissu on takana, lohduttaudun ajatuksella siitä, että pääsen sinne taas ens kesänä uudestaan. Ihanaa!

Katja oli ehtinyt olla Berliinissä jo pari kuukautta, joten kaupungissa kulkeminen 
oli helppoa Katjan tekemän pohjatyön ansiosta. Tiesin kyllä mihin halusin mennä ja mitä nähdä, mutta Katjalta sain selvät sävelet kulkemisiin. Miksi keksiä pyörää kun se on jo kerran keksitty? Niinpä. Säästin ihan hirvittävästi aikaa kun suhailin edestakaisin Katjan ohjeiden mukaan.

Ensimmäistä kertaa (ainakaan en muista aiempaa vastaavaa) olin reissuun lähtiessä rauhallinen ja rentoutunut; en edes jännittänyt lentoa. Laskut hirvittää mua. Nousuissa ei ole mitään ongelmaa, mutta laskut on jotain aivan kammottavaa! Mitä jos kone ei pysähdykään?! Tai kyllähän se jossain vaiheessa pysähtyy, mutta mitä jos se ei pysähdykään hallitusti vaan vaikkapa törmäämällä terminaalin seinään? Aina oon sitä mieltä, että lentäjä ei ala jarruttamaan ajoissa. Se on ihan hirvittävä tunne. Siitä syystä en myöskään suostu menemään Särkänniemessä Vikingiin, ihan liian paha. Mutta nyt sitä tunnetta ei siis ollut, ei mennessä eikä tullessa. Ihanaa.

Reissu oli ihana. Samanaikaisesti tuntui, että aika kului kuin siivillä

ja toisaalta, että olisin ollut reissussa kauan. Tuli tehtyä ja nähtyä niin paljon kaikkea. Kerrassaan upea ja ihana kaupunki. Huoh, onneks seuraavaan reissuun ei ole enää kuin reilut puoli vuotta aikaa.

That's the way I like it!

Tässä kaikessa itsensä hoitamisessa ja hengähdystauossa on kyse myös itsensä löytämisestä. Itsetutkiskelusta olen aikaisemmin jo maininnutkin. Itsensä löytäminen ja itseensä tutustuminen on hieno juttu ja lopullisena päämääränä on itsensä hyväksyminen, itsestään pitäminen. Ennen luulin, että riittää kun miettii asioita, käy läpi tunteitaan ja ajatuksiaan ja totetaa, että ahaa, olen tästä asiasta tätä mieltä ja tuo asia vaikuttaa minuun näin. Ja että riittää kun katsoo peiliin tuumaillen: no, tällainen minä olen. Ei, ei ja ei. Ei nimittäin riitä alkuunkaan. Ja vaikka luulin, että noi asiat on hankalia niin nehän on suorastaan ruusuilla tanssimista verrattuna vaiheisiin hyväksyminen ja pitäminen...

Tähän pisteeseen, missä olen nyt, on ollut todella pitkä matka. Suurimmaksi osaksi olen ollut tietämätön koko matkasta. Kun ei hyväksy itseään eikä pidä itsestään on vaikea uskoa, että joku toinen voisi hyväksyä ja pitää. Sillä itsehän sitä itsensä tuntee parhaiten, eikö?! Ihmiset, jotka sanovat, että olet nätti tai mukava tai hauska, jopa mahtava, eivät tee oloasi paremmaksi vaan pahentavat tilannetta, tietämättään. Kun itse tiedät olevasi hieman ylipainoinen, löysä, laiska, itsekäs, ruma, saamaton ja huono, muiden kehut tuntuvat valheilta eikä niiden kuuleminen tunnu hyvältä. Mitä vikaa näissä kehujen antajissa on? Jotain suurta varmaankin kun eivät näe tai halua nähdä totuutta. Tai ehkä he haluavat jotain, jota luulevat saavansa helpommin kun kehuvat ensin. Oli mitä oli, kehut - joiden itse tiedät olevan täyttä soopaa - saavat sinut varpaillesi.

Pitkän matkan olen kulkenut tähän jonkinasteiseen itsensä hyväksymisen tilaan. Ihan nyt viime

metreillä olen saanut apua niinkin yllättävästä paikasta kuin Instagram. Vielä vajaa vuosi sitten en edes tiennyt mikä se on tai mitä hashtag tarkoittaa! Instagramin kautta olen löytänyt ihan 50-luvun tyylin ja huomannut, että se sopii vartalotyypilleni täydellisesti! Ihanaa! Nyt voin vihdoinkin pukeutua kauniisti ja olla naisellinen ilman, että tunnen olevani norsu posliinikaupassa! Ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin vielä perillä. Matkaa on vielä tehtävä, mutta suunta on oikea ja pitkästä aikaa tuntuu, että olen saanut opasteita polkuni varrelle. Nyt luulen tietäväni mihin suuntaan minun on mentävä. Enää en pelkää joka askeleella törmääväni seinään tai ajautuvani umpitunneliin.

Ottaisin mun jäniksen vuoden tähän väliin kiitos!

"Moikka, mä otan hatkat stadista, puhelimel kii mua ei tavoita. Palaamisiin, jäniksen vuoteni aloitan..." Aaah, Gasellit sen osaa sanoa just kuten se on. Jäniksen vuosi, se hetki kun voi oikeasti hetkeksi irroittaa itsensä kiireestä, hyörinästä ja vilinästä, ja hengähtää. Ei sen tarvitse olla mikään konkreettinen reissuunlähtö, mutta ei siitä konkretiasta haittaakaan ole. Ei sen myöskään tarvitse olla oikeasti vuosi, hetkikin riittää. Aikaa itselle. 

Itse kävin hengähtämässä Lemmenjoella. Siellä mieli lepää. Siellä

on helppo ladata akkuja ja päästää irti kaikesta siitä mikä kiristää vannetta pään ympärillä. Tällä kertaa jäniksen vuoteni kesti pari viikkoa ja se tuli kyllä tarpeeseen. Kaikki se kauneus ja rauha, jonka luonto on valmis tarjoamaan jokaiselle, joka on valmis sen vastaanottamaan, on ihan siinä: avaat vaan oven ja astut ulos!

Hyvät löydöt - hyvä mieli ja: värittely rules!

Eksyin Pelastusarmeijan kirpputorille. Tai en oikeastaan eksynyt, olin niin tyytyväinen itseeni, että päätin palkita itseni "uusilla" kengillä. Hintakatto oli 10 euroa ja mallistakin oli aika selkeä kuva.

Olin muutenkin menossa Metsoon ja koska Pelastusarmeijan kirpputori sijaitsee siinä nurkan takana, päätin aloittaa etsintäni sieltä. Osa palkintoa olisi siis se itse kaupungilla ja kirpputoreilla kiertely... Mutta niin vain jäi kiertelyt tekemättä! Heti ensimmäiseltä kirpputorilta löytyi täydellinen kenkäpari ja kaupanpäälle vielä ihana käsilaukku. Lisäksi löysin hurmaavan kankaan, jolla aion päällystää pari sisustustyynyä. 

Ai niin, ja nämä kengät maksoivat 8 euroa. Jounin käsilaukku puolestaan oli 5,50 euroa. Poistuin kirpputorilta todella tyytyväisenä eikä harmittanut yhtään, että metsästysretki päättyi nopeammin kuin olin ajatellut. ;)

Ja sitten tuo värittely. Ihan aikuisten oikeasti aikuisten värityskirja on loistojuttu! Tässä pari kuvaa, joiden kanssa olen aloittanut "urani" värittäjänä. Sittemmin olen tarttunut myös puuvärikyniin ja nyt leikittelen ajatuksella tussien ja puuvärikynien yhdistämisestä yhdessä ja samassa kuvassa! Ohhoh! 

Värittely on todella rentouttavaa (jos muistaa olla jännittämättä hartioitaan!), mutta kyllä siinäkin pitää allekirjoittaneen välillä muistuttaa itseään ettei tätä tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. En kuitenkaan uskaltanut ostaa luontoaiheista värityskirjaa. Epäilen etten olisi pystynyt - kyennyt - millään voinut heittää niin lekkeriksi, että olisin voinut värittää puun siniseksi tai leppäkertun vihreäksi....hmm...

Anna itsellesi antamalla muille

Yksi ihana henkireikäni on jo vuoden päivät ollut vapaaehtoistyö vanhusten parissa. Olin viime vuoden lopulla kolme kuukautta vuorotteluvapaalla ja päätin silloin lahjoittaa runsaasta vapaa-ajastani osan niille, joille sillä tuntuisi olevan oikeasti merkitystä. Päädyin antamaan aikaani vanhuksille osin itsekkäästä (?) syystä; lapsettomana huomaan toisinaan miettiväni omaa tulevaisuudessa häämöttävää vanhuusaikaani. Kuka tulee katsomaan vai tuleeko kukaan? Onko silloin juttuseuraa, virikkeitä, kontakteja muihin ihmisiin? Yksinäinen vanhuus kuulostaa pelottavalta ja surulliselta, eihän sellaista toivoisi kenellekään.

Käyn kerran viikossa viettämässä aikaa ihanien elämänsä ehtoopuolella olevien ihmisten kanssa,

Toisinaan vanhuksien luona vierailee myös eläinkavereita,
joiden vierailujen aikana hymyt ovat herkässä.

jotka joka kerta kiittävät käynnistä ja kertovat kuinka kiitollisia ovat siitä, että olen viettänyt aikaa heidän kanssaan. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että minun pitäisi kiittää heitä. Saan käynneistä todella paljon itsekin: joka kerta kun lähden heidän luotaan, hymyilen kuin Hangon keksi koko kotimatkan. Tuntuu todella hyvältä olla tarvittu, odotettu ja haluttu. Ja on uskomattoman ihana tunne jättää kylmä maailma hetkeksi oman onnensa nojaan ja hassutella seurassa, jossa turhanpäiväinen murehtiminen ja työelämästä tuttu multi-tasking (hrr.... mikä kirosana!) eivät saa jalansijaa.

Me muistelemme menneitä, keskustelemme päivän uutisista Aamulehden parissa, katselemme elokuvaa tai pidämme levyraatia, venyttelemme ja jumppaamme, ja luemme vitsejä Valitut Palat - lehdistä. Oli ohjelmassa mitä vain, aika tuntuu joka kerta rientävän vauhdilla. Näin vapaalla ollessa vierailuni näiden varttuneempien ystävieni luona tuovat arkeeni rutiinia, mutta työviikkoina ne antavat valtavasti voimaa normaaliin arkeen. Tätä voi todellakin suositella kaikille, joilla on halua, kiinnostusta ja aikaa. Vain hetki viikossa riittää antamaan paljon hyvää sinulle ja muille.

Viisas Elämä - messut Tampere Talossa

Aivan vahingossa tuli vastaan tällainen uskomattoman mahtava koko viikonlopun mittainen tapahtuma: Viisas Elämä - messut. Ja aivan huikeeta: melkein omalla takapihalla! Jos totta puhutaan, niin mieshän sen bongas ja ehdotti, että menisin tsekkaamaan. Kymmenen pistettä hänelle siitä!

Ohjelmaa oli molemmille päiville niin, että heikompaa huimaa ja

osallistuminen vaatikin tarkkaa suunnittelua: piti huolellisesti käydä läpi koko ohjelma ja varmistaa, että pääsee kaikista päällekäisistä luennoista ja tilaisuuksista niille itselleen tällä hetkellä tärkeimmille. Ja mielestäni pääsinkin. Lauantain ehdottomiin kohokohtiin kuului Miia Huitin luento stressin itsehoitomenetelmistä. Oli oikeasti niin herkkää, että piti välillä katsella ympärilleen ettei kukaan vaan huomaa kuinka yksi täällä kyynelehtii... niinkuin ketään olisi kiinnostanut tai häirinnyt.

Messujen mahtavasta kattauksesta omalle listalle päätyivät lauantaina myös Sanna Wikströmin luento stressinhallinnasta, Lempijoogan Slow Flow - tunti, Sarvamitran meditaatio, Terttu Seppäsen esitelmä ajatusjoogasta ja yleinen pörräily varsinaisilla messuosastoilla. Ostoksiakin tuli tehtyä. 


Sunnuntai alkoi Aleksi Litovaaran mindfulness - aiheisella

luennolla. Lisäksi päivään mahtui lisää Sarvamitran meditaatiota, Yin & Yang - joogatunti sekä Antti-Juhani Wihurin luento mindfulnessista ja työstä. Ja ihan vähän piti taas pörräillä osastoillakin. Ohjelmataukoihin olin varautunut niin, että repussa oli mukana kirja, jota kävin lukemassa Tampere Talon kahvilassa. Omat nollaustauot siis aina luentojen ja muiden ohjelmanumeroiden välillä. Ihan täydellinen viikonloppu! Kiitos Viisas Elämä!

Bondaamista

Nyt vuorotteluvapaalla kun on aikaa olla, pysähtyä ja hengähtää, ja ottaa aikaa itseensä tutustumiseen, oli hyvä hetki lähteä pienelle retkelle pikkuveljen kanssa. Ostin miniristeilyn ruokineen veljelle syntymäpäivälahjaksi ja valitsin sellaisen päivän, että ei varmasti laivan häly ja melu häiritse meidän bondailuja: lähtöpäivä siis maanantai. Ja täytyy sanoa etten ole koskaan ollut niin tyhjässä terminaalissa, niin tyhjässä kahvilassa, niin tyhjässä yökerhossa tai niin tyhjässä ravintolassa kuin tuolla reissulla olin. Enkä ole koskaan päässyt laivasta poistuttaessa ensimmäisenä ovesta pihalle. Ovien avautumista odotti veljeni kanssa noin 20 muuta matkustajaa. Ohhoh! Mutta tämä ei ollut se pointti. Pointti oli se, että saatiin runsaasti aikaa jutella ja viettää aikaa yhdessä ilman suurempia häiriötekijöitä. Tarkoitukseensa nähden matka oli täydellisen onnistunut! Jopa siinä määrin, että oli puhetta toisesta reissusta, joka ajoittuis ens kevääseen. Silloin taidetaan kyllä ottaa mukaan muutama muukin ja suunnata tällä kertaa viikonlopun  aikana Tallinnaan.

Itsetutkiskelua

Ajatusten ja tunteiden käsittely ja läpikäyminen on aina ollut mulle tärkeetä. Päiväkirjan kirjottaminen on tapa, jonka opin jo ala-asteikäisenä ja se on jäänyt päälle. Jotenkin kirjottaminen on helpompaa kuin puhuminen. En kirjoita enää päivittäin kuten nuorempana, mutta säännöllisesti kuitenkin. Silloin nuorempana tuli tosiaan kirjoitettua päivittäin, lähinnä raportoin itselleni päivän tapahtumista. Monet kirjauksista sisälsi sanasta sanaan kopioituja keskusteluita tai kuvauksia siitä kuka oli puhunut kenenkin kanssa ja kellä oli mitäkin päällään. Tärkeitä juttuja teinin elämässä... Nykyään kirjoitan silloin kun tuntuu pahalta tai hyvältä, ja kun tuntuu, että haluan pureskella ajatuksiani. Itsetutkiskelua, sillä nimellä sitä kai voisi nimittää. 

Valmistautumista

Ostin itselleni tussit ja aikuisten väritys-kirjan. Sen lisäks lainasin kirjastosta kirjan, joka opettaa piirtämään keijuja, peikkoja ja lohikäärmeitä. Töissä ihmiset kyselee mitä teen vuorotteluvapaalla ja oon kertonut näistä kirjoista. Lisäks kerroin, että jos tulee lunta, menen pulkkamäkeen. Kauan sitten unohdettu lapsuusaika: täältä tullaan, aikakone menneisyyteen lämpenee....

Irti oravanpyörästä

Jään vuorotteluvapaalle muutaman päivän päästä. Vuorotteluvapaata kestää neljä kuukautta. Tää on jo mun toinen jakso, en aio mokata. Ensimmäinen kolmen kuukauden jakso viime vuoden lopussa meni duracellina.

Vuorotteluvapaan oli tarkoitus antaa mulle tilaisuus ladata akkuja, levätä ja rauhoittua; miettiä mitä haluan oikeasti tehdä. Sen sijaan pelkkä ajatus lähestyvästä vapaasta sai mut paniikkiin ja suojauduin kuten parhaiten taidoin: alotin opinnot avoimessa yliopistossa, tein itelleni tiiviin viikottaisen treeniohjelman, alotin hommat kahdessa vapaaehtoistyössä ja tein apinan raivolla pitkiä päiviä. Tästä huolimatta tunsin olevani laiska, saamaton ja lintsari. Stressasin siitä mitä muut ajattelee: lähinnä siis uskoin ihmisten pitävän mua lintsarina kun olin pois töistä. Stressi kasvatti paineita entisestään ja mun vuorottelu"vapaa" oli hektistä, kiireistä, piinaavaa ja stressaavaa aikaa. Ei varmaankaan yllätä kun kerron, että töihin ei todellakaan palannut levännyt, latautunut ja itsensä kasannut ihminen vaan uupunut ihmisraunio, joka oli helpottunut siitä, että pääsi töihin lepäämään....

Nyt alkavaan jaksoon oon ottanut ihan toisenlaisen suhtautumisen: avoimen yliopiston opiskelut lopetin kesken, treenaamisessa johtoajatuksena on oma hyvä olo ja fiilis, viikottaiseen vakkariohjelmaan tulee kuulumaan käynnit kirjastossa, värittäminen, mietiskely ja tuumailu. Kun multa kysytään mitä aion seuraavat neljä kuukautta tehdä, vastaan: "en mitään". Kukaan ei tuomitse eikä pyörittele silmiään. Yleisin vastaus on: "kuulostaa todella hyvältä".

Matkalla pahvilaatikkoon

Edellisestä onkin jo vuosi aikaa, mutta teksti on edelleen ajankohtainen. Oon johdonmukaisesti matkalla kohti omaa selviytymistä ja eheytymistä. Matkaan on mahtunut ylä- ja alamäkiä, mutta tän ja vuoden takaisen hetken välillä on tapahtunut huimaa edistystä.

Yhteistyö p:n kanssa on sujunut hyvin ja nyt kun ensimmäinen vuosi alkaa olla takana, oon tuumannut, että tätähän olis hyvä jatkaa ja oon alottanut järjestelyt toista vuotta varten. On ollut todella mielenkiintoista tutustua itseensä. Tälläinen mä olen: näin mä koen ja näin mä ajattelen ja näin siks, koska ja näin siks, koska ei. Mä oon oma itse. Kuvitella!

Nyt oon aloittanut ihan oikeasti matkan pahvilaatikkoon. Tää ei varmastikaan aukea ilman pientä selostusta, joten: kun lapsena leikittiin siskon kans Barbeilla, siskon Barbie asui aina suuressa kartanossa tai linnassa ja kävi paljon kaikissa juhlissa. Mun Barbie asui pahvilaatikossa siskon Barbien takapihalla ja kävi siivoomassa sitä kartanoa tai linnaa sillä välin kun sen asukas oli juhlissa. Ja nyt oon moneen otteeseen huomannut kaipaavani sinne pahvilaatikkoon takaisin. 

Oon päättänyt tietoisesti tavoitella henkistä pahvilaatikkoa. Tarkoittaa sitä, että pään humina on nollattava tai ainakin minimoitava niin, että pystyn näkeen mikä on oikeesti tärkeetä. Mitä mä oikeesti tarviin ja erottaa se siitä mitä luulen, että muiden mielestä pitää. Oon jo ottanut ensimmäisen askeleen kun irtisanoin kuntokeskusjäsenyyteni edellispäivänä. Sen aikaansaamisessa edesauttoi huomattavasti oikean käsivarren kiertäjäkalvosimen repeäminen ja siitä johtunut kolmen kuukauden treenitauko. Vielä nytkään ei kirpaise ihan hirveästi ajatus siitä, että treenikoti on mennyttä.

Voi kuulostaa tosiaan ihan naurettavalta tuo kuntokeskusjäsenyydestä luopumisesta paasaaminen, mutta mulle se on iso juttu. Ja humina vaimenee one step at a time.

PS. En päässyt kouluun haluamaani kaupunkiin, muualle olisin kyllä kelvannut... onneks en mennyt. Pää kiittää.