Tripodit

Jei, mä sain sen Tripodien ajan luettua viime sunnuntaina. Ja heti eilen hain kirjastosta Geraldine Brooksin Kirjan kansa. Jonotustilanne Mielensäpahoittajan suhteen ei ole vieläkään kovin rohkaiseva: kestää ilmeisesti vielä ainakin kuukausi ennen kuin on mun vuoroni saada kyseinen opus käsiini. Täytyy ihan selvästi ryhtyä taas varaileen uusia kirjoja ettei vaan satu lukuaukko kohdalle.

Tripodien aika oli mahtava! Karmiva, hauska, surullinen, pelottava, sympaattinen, liikuttava ja vaikka mitä! Jännitystä toi luonnollisesti se, että en oikeasti tiennyt kuinka tarina päättyy. Kyseessähän on siis trilogia ja se kahdeksankymmentä luvulla pyörinyt tv-sarja jäi kesken. Tämä siksi, että sarjan tekijöiltä loppui rahat kesken ja jatkoa ei koskaan tullut. En muistanut muutenkaan enää sarjasta juuri mitään. Muistan, että pelottava se oli, ihan älyttömän pelottava!

Kerrontaan oli helppo päästä sisälle ja vaikka tyyli oli melko riisuttu - ainakin mun mielestä, pystyin helposti näkeen kaiken silmieni edessä: tripodit, kylät, kapitetut ja vaeltajat, rauniokaupungit ja koko valtavan seikkailun! Mitä uskomatonta rohkeutta! Lisäks oli todella hauskaa lukee meille niin kovin tutuista ja itsestäänselvistä keksinnöistä ja asioista, joita tripodien hallitsemat ihmiset ihmetteli ja kummasteli.

Enkä pääse nytkään ihastelemasta MeNaisia. Ihan käsittämätöntä kuinka synkassa me ollaan! Edellisviikon lehdessä oli lyhyt juttu Tripodien ajasta, nimenomaan siis siitä tv-sarjasta. Siinäkin huokailtiin sen perään, että sarjaa esitettiin vaan yhden kirjan verran ja ehdotettiin, että joku vois tarttua härkää sarvista ja ottaa asiakseen tehdä Tripodien ajasta kunnon leffan. Voi kun joku Spielberg tai vastaava lähtiskin sellaseen hankkeeseen. Mä menisin katsoon sen leffan. Ihan varmasti. Sekin olis jo jotain jos kasarisarja näytettäis telkkarista uusintana. Sen sais sit oman netin rauhassa katsella ihan niin monta kertaa kuin huvittais... Jaa, mahtaiskohan sitä löytyä netistä jotain kautta jo nyt?

Kesäkauden kirjaprojekti, osa 2

Sinikka Nopolan novellikokoelma, Teepussit, on nyt julkaistu uusintapainoksena. Kirjan alkuun Nopola on kirjoittanut ajatuksiaan novellikokoelmasta nyt näin vuosien jälkeen. Ei kuulemma tunnista niitä omikseen. Sain luettua kokoelman 20.8.2010 ja tykkäsin lukemastani. Lyhyitä tarinoita erilaisista ihmisistä arkisissa tilanteissa. Irrallisia, ajattomia kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia. Hieno kokoelma. Helppoa lukemista. Joidenkin (ellei kaikkien) tarinoiden takana ajatus, joka jää pyörimään päähän, pistää ajattelemaan. Mikään tarina ei ole aivan niin kevyt kuin päältäpäin näyttäisi. =) Tavallisesti tälläiset kokoelmateokset on mulle hankalia, koska aiheet ja henkilöt vaihtuu lennosta. Nautin enemmän siitä, että pääsen ystävystiin henkilöiden kanssa ja opin tuntemaan ne paremmin. Mutta kuten sanottu: hyvä kokoelma ja viihdearvoltaan suositeltavissa.

Ensimmäinen ihan todella OMG-kokemus ja projektin kirja, jonka meinasin moneen kertaan jättää kesken oli Muriel Barberyn Siilin eleganssi (mutta en sitten luovuttanut vaan luin kuuliaisesti loppuun asti, viimeinen sivu tuli luettua 27.8.2010). Täysin erilainen kirja kun mitä normaalisti luen, multahan on jäänyt jopa Sofian maailma lukematta! Siilin eleganssi on pohdiskeleva ja äärettömän (mun mittapuulla, jollekin muulle ei välttämättä niin äärettömän!) filosofinen kirja, joka vaatii lukuympäristökseen rauhallisen tilan ja rauhallisen mielen. Itse piti lukea yli puoliväliin (noin sivulle 200) ennen kuin aloin nauttia kirjasta. Tähän vaikutti luonnollisesti paljolti se, että luin kirjaa ainoastaan töissä kahvitunneilla ja ruokkiksella: häly, häly, häly! Lisäksi kirjassa käytetään paljon hienoja sivistyssanoja, joita en kaikkia ymmärtänyt välttämättä edes asiayhteydestä. Kun lopulta aloin nauttia kirjasta, oli loppu jo niin lähellä, että harmitti. Aion lukea kirjan uudestaan vähän toisenlaisessa ympäristössä. Kirja herättelee lukijan sisäisen filosofin, asioiden pohdiskelu ja epäily ei olekaan yhtään pöllömpää. Kaikki kolme päähenkilöä on omalla tavallaan sympaattisia. =)

Anne Tylerin Nooan kompassi (3.9.2010) pistää ajattelemaan, vaikka näennäisesti vahvin aihe (työelämästä poisjääminen) ei itseä niin läheltä vielä liippaakaan. Kirjassa on kuitenkin monisäikeistä kerrontaa ja monta eri teemaa, jotka ponnahtavat esille kuin taikaiskusta. Ehkä sieltä tunnistaa herkimmin ne, joihin itse voi samaistua. Jos kirjan lukisi muutaman vuoden päästä uudestaan, siitä todennäköisesti löytyisi vielä lisää teemoja. Miksi muistaminen on tärkeää? Ja onko se tärkeää vain silloin kun ihminen tiedostaa unohtaneensa? Kuinka paljon olemmekaan elämämme aikana unohtaneet asioita, ihan lapsuudesta alkaen? Perhesuhteet, uusi elämä, tutusta ja turvallisesta uuteen ja tuntemattomaan astuminen. Hyvä kirja! =)

Ja sitten toistaiseksi viimeisin lukukokemus - Eve Hietamies ja Yösyöttö, jonka sain päätökseen eilen eli 9.9.2010. Tästä olin kyllä kuullut kehuja jo muiltakin, mutta odotukset ei silti olleet mitenkään korkealla. Kotimainen kirjailija, aiheena yksinhuoltajan arki. Ei kuulosta näin äkkiseltään yhtään mun jutulta...mutta kuinkas sitten kävikään?! Ihastuin! Tosi helppolukuinen ja hauskasti miehen näkökulmasta kirjotettu yksinhuoltajan tarina, johon samaistuu, vaikka ei asiasta mitään todellista kokemusta olekaan. Mitään kaunistelematon, äijämäinen sävy tuo hymyn huulille sillonkin kun päähenkilöllä on rankkaa. Kirja on uskottava, aito ja lämmittävä. Kädettömästä ja täysin avuttomasta miehestä kasvaa yksi äideistä. =)

Olen nyt laittanut kirjastosta varaukseen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Jonossa on 51 henkilöä enkä oo ihan varma omasta sijoituksestani varausjonossa. Siitä syystä oon lainannut nyt väliaikalukemiseksi John Christopherin 1960-luvun lopussa kirjoittaman Tripodien aika. Moni ehkä muistaa kirjojen pohjalta tehnyt tv-sarjan, joka pyöri telkkarissa silloin kun oltiin junnuja. Ja kyllä pelotti! Tripodit mulle heräs puolestaan mieleen Tom Cruisen Maailmojen sodasta, joka puolestaan perustuu H. G. Wellsin 1898 julkaistuun romaaniin. Joka tapauksessa tämä on mun seuraava opus. Lisäks mulla on varauksessa Geraldine Brooksin Kirjan kansa.

Ja koska missasin työväenopiston ja kansalaisopiston kurssit tänä vuonna täydellisesti (meille ei tullut niitä lehtiä ollenkaan, tai jos tuli niin heitin ne tietämättäni meneen), voin todeta, että aikaa lukemiselle tulee olemaan runsain mitoin myös näin syksyllä ja tulevana talvenakin. Oikein nyt jo kutkuttaa kun ajattelen niitä kaikkia mahtavia teoksia, jotka tuun kahlaamaan läpi! Sen verran kävin jo katsomassa etukäteen, että kirjastossa on tolkuttomasti Anna Janssonin kirjoja, wau! Maria Wernillä ja mulla on edessä kaunis ja pitkäaikainen ystävyys. <3

Kesäkauden kirjaprojekti

Nyt haluan pyhittää muutaman palstan yhdelle tosi rakkaalle harrastukselleni: kirjoille. Jo vuosikaudet oon rakastanut lukemista, se on ihan ehdottomasti yks parhaista ja viihdyttävimmistä tavoista kuluttaa vaikkapa aurinkoista kesäpäivää tai pimeetä ja sateista syysiltaa. Ottaa se ihan äärettömän kutkuttavaan kohtaan jäänyt kirja käteen, käpertyä sohvan nurkkaan ja kadota kirjailijan luomaan maailmaan, joka allekirjoittaneen kohdalla on 95-prosenttisesti aina fiktiivinen. Pääasiassa luen ulkomaista matskua, mutta nyt kesäkauden kirjaprojektin yhteydessä on tullut luettua myös kotimaista kirjallisuutta. En osaa sanoa miksi luen pääasiassa ulkomaisia kirjailijoita, oisko jonkinlainen jäänne ajasta, jolloin löysin Stephen Kingin... vaikka taitaa se juontaa juurensa jo kauempaa...Joo, juontaa se. Sillon kun muut luki Anni Polvan Tiina-kirjoja, minä ahmin Merri Vikin Lotta-sarjaa. En tiedä miks, mutta just Lotan toilailut iski ja lujaa. Olettaisin, että kyseessä on aika lailla Tiinaan verrattavissa oleva hahmo.

Ja sitten siis siihen lukuprojektiin. MeNaiset-lehdessä oli kesän alkupuolella tai niillä main aukeama, johon oli koottu erilaisia uutuuskirjoja. Pointti oli se, että koska kesälomat on ovella, kaikilla olis aikaa lukea. Silmäilin läpi esille nostettuja kirjoja ja huomasin, että olin juuri lukemassa yhtä aukeamalle päässyttä kirjaa - Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina. Aivan mahtava kirja muuten. Sama kirjailija on kirjoittanut myös Aikamatkustajan vaimon taustalla olevan kirjan. Ajattelin, että okei, mullahan on tässä jo yks kirja "työn alla", joten enkö lukis sitten nämä muutkin? Eipähän tarvis ainakaan miettiä, että mitä lukis seuraavaks. Se nimittäin on todella tylsää. Miettiä mitä sitä lukis seuraavaks, kuka kirjailija osais vetää oikeesta narusta ja mitä lajia pitäis alkaa lukeen. Boring! Tähän asti mun apuna on toiminut pääasiassa Mari, mun vuotta nuorempi sisko, ja satunnaiset vinkit vaikkapa työkavereilta. MeNaisissa on myös ollut toisinaan äärimmäisen hyviä suosituksia. Yhtenä on pakko mainita Maarit Verrosen Karsintavaihe.

Joka tapauksessa on nyt sitten kesäkuukausien aikana ahminut kirjoja sellasella tahdilla, että välillä oon itsekin ollut otettu ja ihmeissään. Välillä on sellasia kausia, että tulee vaan luettua, luettua ja luettua. Välillä voi mennä vuosikin ettei tule luettua yhtä ainutta kirjaa. Sitten kun taas saa lukuvaihteen päälle, tuntuu uskomattomalta, että on voinut niinkin kauan elää ilman. Eikö lukeminen ookin siis yks parhaista jutuista maailmassa?! Mun mielestä on. Kaikenlaiset kirjat on aivan ihania! Tai perun ton, en voi puhuu kaikenlaisista kirjoista. Mun skaala taitaa olla kuitenkin melko suppee kun en oo koskaan varsinaisesti pyrkinyt lukemisella mihinkään sen suurempaan. En lue kirjoja itseäni sivistääkseni vaan ihan puhtaasti hengen ravinnoks. Pidän hengissä sisäistä lastani ja ruokin lapsenmielisyyttäni tässä muuten niin kylmässä maailmassa. Kirjaan on hyvä paeta. Aina.

Kaikki siis alkoi Audrey Niffeneggerin kirjasta Hänen varjonsa tarina, jonka sain luettua 27.6.2010. Alunperin valitsin ko. kirjan, koska olin nähnyt saman kirjailijan kirjaan perustuvan elokuvan Aikamatkustajan vaimo. Tykkäsin elokuvasta ja arvelin tän kirjan olevan ihan mun juttu - ja oikeassa olin! Kirja sopii hyvin sellaiselle joka enemmän tai vähemmän uskoo henkimaailman juttuihin ja tykkää lukea toisinaan ei niin tavallisista aiheista. Varsinkin loppua kohden ei meinaa malttaa laskea kirjaa käsistään, vaikka kirjan loppuminenkin kauhistuttaa. Kevyt kummitustarina. =D

Seuraavana vuorossa oli Mry Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen sain luettua 6.7.2010. Joo, nimi on todella outo enkä itse olis varmastikaan koko kirjaa valinnut, mutta nyt kun se oli listalla ja kirjastosta nopeasti saatavilla, niin mikäpäs siinä. Ja voi että tykkäsin todella paljon! Kirja muodostuu pelkistä kirjeistä eri henkilöiden välillä ja niiden kautta ainakin mulle muotoutui aivan selkeä mielikuva ihmisistä ja paikoista. Kirjeissä käytetty kieli on aivan mahtavaa: teki mieli itsekin alkaa käyttämään vanhanaikaisempaa, kohteliaampaa ja kunnioittavampaa kieltä. Voi kun sitä käytettäisiin vieläkin! Tarinassa on monta kerrosta ja vaikka aiheena onkin toinen maailmansota ja pienen saaren natsimiehitys, kirja on silti aivan mieletöntä hyvänmielen lukemista, joka luo uskon ihmiseen ja ihmismielen hyvyyteen. Wau! Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ihan vaikka vaan jos haluaa tyydyttää uteliaisuutensa ja selvittää mistä kirjan nimi tulee. =D

Vain neljä päivää myöhemmin 10.7.2010 sain luettua projektin kolmannen kirjan - Vikas Swarup: Syyllisten seurue. Slummien miljonäärin kirjoittajan uusi kirja. Uskomattoman mahtava teos jo pelkästään sillä, että lukija pääsee kurkkaamaan Intian kulttuuriin sitä elävien hahmojen kautta. Ei kuitenkaan liian korkealentoista, mutta kulttuuriset erot on tosi mielenkiintoisia. Kirja koukuttaa ihan kympillä! Kirjaa kertoo kuusi eri henkilöä vuorollaan, mikä voi aluksi tuntua hankalalta, mutta kun oppii tuntemaan henkilöt, kerronnan seuranta helpottuu. Äärettömän hauska, herkkä, rankka ja kuten sanottu: koukuttava. Nyt pitää sitten vissiin lukea myös se Slummien miljonäärikin...hmmm =D

Projektin plääh-osuus sai osuman kun vuorossa oli Anna Gavaldan Karkumatka (17.7.2010). En tiedä menikö itseltäni jotain ohi, mutta oma arvio on, että kuka tahansa ammattikoululainen tai lukiolainen olis voinut samanlaista tyhjänpäivästä liirumlaarumia kirjoittaa. Enkä tarkoita siis loukata opiskelijoita, pikemminkin tarkoitan kritisoida sitä, että tästä on oikeasti tehty kirja. No, lukekaa itse! Harmiton ja helppolukuinen, että siinä mielessä sen voi kyllä vaikka lukeakin, vaikka en nyt sitä kehukaan. Ei siinä ainakaan ihan hirvittävästi mene elämää hukkaan. Mulla tää meni yhdessä päivässä silmiä pyöritellen… =I

Anna Janssonin Haudankaivaja (Kilpisjärven reissusta johtuen projekti oli jäissä jonkin aikaa ja siitä syystä sain tämän luettua vasta 3.8.2010) onneks korjas Karkumatkan synnyttämän "mihin mä oon oikein ryhtynyt"-mielialan. Otin oikein kirjailijan nimen ylös, että voin myöhemmin palata saman sarjan aiempien kirjojen pariin. Tuli mieleen Tess Gerritsenin kirjoista tuttu etsivä Rizzoli. Oonkin kaivannut jotain sen kaltaista nyt kun oon ne Gerritsenin kirjat lukenut. Mutta tää Haudankaivaja oli aivan mielettömän hyvä dekkari, jossa loppuratkaisua sai jännittää ihan viime metreille saakka. Näitä kirjoja on siis oikein sarja, täytyy katsastaa muitakin Maria Wernin mysteereitä. Maria on siis se rikoskomisario, joka tässä kirjassa alkaa tutkia tuhopolttoa. Muitakin rikoksia ilmenee matkan varrella ja niiden liittäminen toisiinsa tuntuu lähes mahdottomalta, liittyykö ne edes toisiinsa? Yhteistä nimittäjää ei meinaa löytyä millään. Symppistä on vanhan naisen ja koviskundin hitaasti syttyvä ystävyys. Henkilökuvaukset toimivat. =D

"Ei makeaa mahan täydeltä". Seuraavaksi sain luettua Johanna Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat 8.8.2010. Johannan isovanhemmat on selvinneet holokaustista ja ovat sitten vanhoilla päivillään tehneet yhdessä itsemurhan. Kirjan idea on hieno ja ehkä sen takia odotukset oli korkealla. Kirja ei lunastanut niitä millään tasolla. Latteaa kerrontaa, joka perustuu arvuutteluihin ja spekulaatioihin. Fiktiivisenä teoksena kirja olisi ehkä voinut toimia, mutta näin ”tositapahtumiin perustuvana” pliisu. Tyhjänpäiväisiä henkilöhaastatteluita, jotka lähes kaikki on umpikujia eivätkä tuo tarinaan mitään lisäarvoa. Ainoastaan kirjassa rakennetut fiktiiviset viimeisen päivän tapahtumat sai pidettyä kirjassa kiinni, muu oli turhaa sivujen täytettä. Ja jos ei vielä tullut selväksi niin kirja siis kertoo ihan todellisten ihmisten tarinan.=)

Vaellusta Kilpisjärvellä

Käytiin tosiaan heti loman aluks kokeilemassa vaeltamista Kilpisjärvellä. Mukana oli mun ja Villen lisäks Villen vanhemmat, Mailis ja Juhani, sekä Villen nuorin veli, Pave. Vähän myöhemmin myös Villen nuorin sisko, Reetta, liittyi meidän seuraan Timonsa kanssa. Mun aiempi kokemukseni vaelluksesta oli hapuileva pyrähdys pienellä karhunkierroksella, ohjatulla reitillä, asiaa paremmin tuntevien opastuksella. Siinä ei varsinaisia selviytymistaitoja vielä kysytty. But don´t get me wrong, sekin oli hieno reissu! Ja Kilpisjärvellä oltiin heinäkuun viimeisellä viikolla.

Ajomatkaan Jalasjärveltä Kilpisjärvelle meni kaiken kaikkiaan ainoastaan 12 tuntia, vaikka pidettiin luonnollisesti pari taukoakin matkalla. Ville ajoi koko matkan, väisteli poroja ja oli koko ajan kartalla siitä missä mennään. Thank God, koska mä en oo mikään kauheen hyvä kartturi. Suoriuduttiin matkasta jopa niin nopeesti, että perille päästyämme kuultiin, että mökki vapautuis vasta ehkä tunnin päästä. OMG, ja me kaikki oltiin aivan puhkipoikki. Laitettiin autot parkkiin ja päätettiin ottaa päikkärit autossa. Respan täti lupas soittaa Mailikselle heti kun mökki vapautuis...

Mökin vapauduttua, majottauduttiin ja otettiin kunnon päikkärit. Ajateltiin, että ekana päivänä vaan kerättäis voimia ja tsillailtais, mut toisin kävi. Päikkäreiden jälkeen innostusta ja virtaa riitti niin, että päätettiin heti lähteä makustelemaan Saanalle. Varustauduttiin ulkovermeisiin ja ajettiin autolla paikkaan, josta Saanan luontopolulle lähdettäis. Ja nähtiin porojakin! Ne on sitten veikeitä kun ne ihan vapaana joka paikassa vaan temmeltää ja on niin sellasia! Nyt niillä on elämässään sellainen vaihe, että niiden sarvet näyttää aivan karvaisilta. Aika jännää. En tiedä mitään poroista, mutta ei kai ne niillä koko aikaa oo sellaset? Kai ne muuttuu niinku luuks jossain vaiheessa. Tehtiin puolentoista tunnin pikapyrähdys Saanalle. Käveltiin ihan kaikessa rauhassa ja ihmeteltiin luontoa. Lappi on kyllä kaunis! Pave ja Ville kiipeili ihan niitä portaitakin, mutta me Juhanin ja Mailiksen kanssa seurailtiin merkattua luontopolkua. Luettiin yhdestä opastaulusta Saanaa, Mallaa ja ylipäätään Haltinmaata koskeva taru ja muisteltiin Haltin häät – laulun sanoja. Se on kyllä kaunis kappale. Mä otin paljon kuvia ja nautin luonnosta. Ehkä vaeltaminen vois ollakin ihan mun juttu, ajattelin, että se vois selvitä sitten siellä Haltilla, jonne oltiin päätetty suunnata seuraavana päivänä, maanantaina.

Maanantaiaamuna herättiin aikaisin. Ajomatka kestäis useemman tunnin ja vaellukseen menis vähintään kuus tuntia, joten edessä olis koko päivän reissu. Ou jee, hc-touhua! Mutta ei oltukaan hoksattu, että suuri osa ajomatkasta olis alueella, jossa saa ajaa alle 10 kilometriä tunnissa. Ja oli tosi pahojakin paikkoja, joten jouduttiin välillä nouseen autosta pois, jotta kokonaispaino kevenis. Juhani tietysti jäi autoon, kun se oli kerta kuskina. Mutta wau kun lopulta päästiin sinne suunnalle! Meinattiin ensin jättää auto vähän kauemmaks ja lähdettiin sitten kamojen kanssa kävelemään kohti Haltia. Jonkun matkaa kuljettuamme, Juhani päätti pyörtää kuitenkin hakemaan auton ja ajaa sen Haltin juurelle meitä odottamaan. Me muut kuitenkin haluttiin kävellä ja oikaistiin sitten maastoon siitä tieltä. Tie kiersi kauempaa ja maastossa oli mukavampi kävellä. Mut loppujen lopuks oli kyllä todella hyvä, että Juhani ajoi auton Haltin juurelle odottamaan.... Odottakaas...

Meillä meni vajaa puoltoista tuntia kunnes päästiin Haltin juurelle. Juhani oli tietysti jo siellä, vaikka tie olikin huonossa kunnossa ja se oli joutunut ajamaan hitaasti. Pave löysi jonkun leukaluun ja poron sarvet ja otti ne matkalta mukaan. Muuten ihmeteltiin taas kaikkea ja otettiin tuntumaa vaeltamiseen. Haltin juurelle saavuttaessa kaikki oli sopivasti virittäytyneet tunnelmaan ja odotettiin innolla, että päästäis itse asiaan. Mailis oli tehnyt meille kaikille eväät: hedelmiä, leipiä, kaakaoo, kahvia ja suklaapatukoita. Nautiskeltiin eväät, tarkistettiin varusteet ja lähdettin kiipeämään. Kellään ei ollut ihan selvää suuntimaa huipusta, mutta mielipiteitä oli kyllä sitäkin enemmän. Villeä ja Pavea kiehtoi kovasti oikealla oleva loiva rinne ja Juhani taas olis mennyt voimakkaasti vasemmalle. Pojat kulki ensin omia polkujaan kunnes lopulta kaikki taivuttiin voimakkaasti vasemmalle.

Alkutaival oli ihan mukavaa loivaa nousua vaihtelevassa tunturimaastossa ja sitten alkoi se avolouhos: erikokoisia lohkareita vieri vieressä niin pitkälle kun silmä kantoi. Ja siellä täällä irtolohkareita, joita ei voinut mitenkään tunnistaa ja niihin kun astui niin herranen aika sentään! Pave meni aivan suvereenisti eteenpäin sellasta hypervauhtia, että ei sen perässä voinut kukaan pysyä. Ville ja Juhani harppoivat myös menemään niinku jossain vuorenvalloituskilpailussa. Mulla, Mailiksella ja Juhanilla oli kävelysauvat mukana ja niistä olikin kyllä sitten paikka paikoin hyvinkin paljon apua. Hankalinta oli ehkä se, että mä ainakin katsoin tosi paljon vaan jalkoihin ja hain koko ajan varminta jalan sijaa. Siinä jäi maisemat katselematta ja ajauduttua moneen mahdottomaan kohtaan niin, että piti palata takas matkan jatkamiseks. Yhdenkin kerran kävelin suoraa päiten sellasta pystysuoraa seinämää ja huomasin sen vasta kun en enää nähnyt kiveä, jolle astua. Eipä auttanut sitten siinä taas muu kuin kääntyä takaisin ja katsella toinen reitti. =)

Kyllä me lopulta se Norjan huippukin saavutettiin. Ja totta se kuulkaa on: huipulla tuulee! Ja lujaa! Sinne pääsi kaikki muut paitsi Juhani, joka katos omille teilleen ja jota ei sitten näkynyt eikä kuulunut missään. Ihan uskomatonta! Meidän piti suorittaa pelastusoperaatio ja hajaantua Haltin huipulle etsiin tummasta maastosta mustiin pukeutunutta miestä. Tuntu täysin mahdottomalta tehtävältä, mutta puolen tunnin huutelun ja hakemisen jälkeen me löydettiin etsimämme. Juhani oli ottanut oman suuntiman Suomen huipulle ja oli siis käynyt sitten siellä. Operaatio Pelasta huuliharppumies oli täydellinen menestys ja sen jälkeen päästiin suuntaamaan takaisin alas. Alastulomatka oli mielenkiintoinen kun tultiin alas yhtä koskea pitkin. Hypittiin kiveltä kivelle kuin koskikarat ja haettiin taas sopivinta ja varminta askelmaa. Mun vaelluskengät on aivan loistavat, ne kestää vettä vaikka kuinka paljon! Takaisin mökillä oltiin kolmen maissa yöllä. Ja sitten syötiin! Reetta ja Timo olivat saapuneet mökille päivällä ja tehneet meille valmiiks pastaa ja jauhelihakastiketta, oli hyvää!

Tiistaina tehtiin autoretki Norjan puolelle Tromsaan, pohjois-Norjan Pariisiin. Ei oikein saatu tolkkua siitä kuka heräs viimeisenä, joten ei virallisesti selvitetty kuka on unikeko. Reetta kyllä sit päätti, että Ville nukkui pisimpään, joten sovittiin, että Ville on meidän porukan unikeko. Tämä siis täysin epävirallisesti. Ajomatka Tromsaan oli sateinen, harmaa ja tylsä. Kaks tuntia ja saavuttiin perille. Eikä se mikään ihmeellinen paikka ollut, eikä kyllä sateessa viitsitty sinne jäädä enempää pyöriin. Mailis oli netistä katsellut, että SommarØy nimisessä paikassa näkyis sitten avomeri ja päätettiin mennä katsomaan sitä. Sinne oli vielä keskustasta matkaa sellaiset 50 kilsaa ja se sijaitsi siis eri saarella, joten suunnattiin upeeseen vuonon alittavaan tunneliin, jossa oli myös liikenneympyrä! Tunnelissa! Kaikkea kanssa, olipa kokemus! Perillä me sitten käytiin katsomassa avomerta. Kuinkahan pitkälle siitä olis nähnyt jos olis ollut selkeä ilma? Nyt oli usvaista ja sumuista, mutta kyllä se silti oli hienoo nähdä. Siis se avomeri ja sellainen veden ääri. Jäämeri on vihreätä ja kirkasta. En ollut osannut ollenkaan odottaa sellaista. Rannassa näkyi tosi selvästi pohjan kasvillisuus ja pinnan alle jääneet kivet, ihan kun olis ollut jossain etelässä.

Avomeren ääreltä poistuttiin takaisin samaa tietä kun oltiin tultukin. Oltiin jo menomatkalla bongattu mahdollisia uimapaikkoja ja jäätiinkin sitten yhden kohdalle. Siellä oli jotain porukkaa paistamassa makkaraa lämpimissä sadevaatteissa ja katsoivat vähän pitkään meitä kun Reettan kanssa ilmestyttiin viereen pelkissä bikineissä. Ville oli kameran kanssa asemissa ja huusi: juokse sinne! Ja muahan ei tarvinnut kolmea kertaa käskeä, mähän vaan juoksin sinne! Ja Reetta juoksi perässä. Me käytiin kahteenkin kertaan: juostiin niin, että vesi oli vähän polvien yli ja vaan kaaduttiin suoraa Jäämeren hellään syleilyyn. Siinä oli kyllä puitteet kohdillaan: kirkas vihreä vesi, upeat vuoret ja tunturit taustalla ja hieno hiekkaranta. Upeeta!

Keskiviikkona oli tarkoitus kiivetä Saanalle, mutta sateinen sää muutti suunnitelmat. Onneks Mailiksella oli varasuunnitelma heti valmiina: mennään katsomaan parinkymmenen kilometrin päässä olevaa vesiputousta ja jos mahdollista niin uidaan siellä! Vähänkö siitä sais sitten hienoja kuvia ja Reetta ja Timokin pääsisivät vaelluksen makuun.
Laitoin uikkarit alle valmiks ja sit vaan pyyhe reppuun. Ja eikun metsään! Ei kuitenkaan löydetty sitä vesiputousta, jota alunperin lähdettiin etsiin. Tai tiedä vaikka oltais löydettykin, kun ei oo ihan vielä selvinnyt, että millä vesiputouksella oltiin. Mut pysähdyttiin tullin jälkeen yhdelle P-paikalle ja lähdettiin kipuaan rinnettä alaspäin. Saavuttiinkin kosken äärelle, mutta matka tyssäs siihen. Siitä ei ollut enää mahdollista jatkaa matkaa. Kiivettiin takas ylös ja katseltiin vähän paremmin ympärille. Maisemat ei näyttäneet lupaavilta vesiputouksen löytymistä ajatellen, joten noustiin autoihin ja päätettiin ajaa vähän matkaa eteenpäin. Timon gps kehotti ajeleen vielä sellaisen neljän kilometrin matkan eteenpäin ja pysähdyttiin lopulta uudestaan Helligskogenin kohdalla. Ja tadaa: huomattiin, että tien toisella puolella näkyi korkealla tunturin huipulla upea vesiputous! Autot parkkiin, kamat mukaan ja matkaan!

Maasto oli mukavan vaihtelevaa. Märkää toki sateesta johtuen ja yllättävän jyrkkää nousua. Meinas oikeesti ottaa kunnon päälle, mutta selvisin kuitenkin niinku kaikki muutkin. Meillä meni vain puol tuntia kun kiivettiin vesiputouksen alkulähteille. Sit ruvettiin heti katseleen sopivaa uimakohtaa, sillä todettiin nopeesti, että vesiputous oli niin voimakas, että ei siinä ihan mihin tahansa kohtaan voinut mennä. Oltiin vähän hajaannuttu siinä kiipeilyvaiheessa. Mailis ja Juhani tuli perässä, Pave ja Timo meni kärjessä ja me Reettan ja Villen kanssa kuljettiin kolmen porukassa näiden muiden välissä. Kaikki porukat katteli vähän eri reitit ja lopulta meidän porukka päätyi vesiputouksen alkulähteille lähelle tunturin huippua. Kateltiin, että siinä olis sellainen pieni allas, jossa vois kylpeä niin, että taustalla olis upea ja suuri vesiputous. Mutta Timolla oli Reettan reppu ja siellä tietysti Reettan uimavarusteet, höh.

Sit sieltä pölähti meidän luokse yllättäin Pave, joka kertoi hyvästä uimapaikasta alempana. Ei oltais uskottu millään, mutta se näytti meille kuvaa, jonka oli kyseisestä paikasta ottanut. Ja olihan se aivan mahtava paikka. Päätettiin yhdessä koossa siirtyä sinne. Varsinkin kun Timokin löysi meidät ja sanoi, että Mailis ja Juhani olis siellä alhaalla myös odottamassa meitä. Otettiin suuntima alaspäin ja käveltiin vesiputouksen ja kosken viertä. Ihasteltiin veden voimaa mennessämme, se meni kyllä niin vauhdilla, että ohhoh! Kun lopulta saavuttiin Paven ehdottamaan paikkaan, huomattiin, että Mailis ja Juhani oli jo lähteneet. Päätettiin kuitenkin suorittaa uimakuviot kun oltiin siihen niin jo henkisesti valmistauduttu ja siis olihan se ihan pakko kun siellä kerta oltiin!

Mä, Timo, Reetta ja Pave ”uitiin” siinä altaassa Villen ottaessa kuvia ja kuvatessa videonpätkiä. Kyllä se oli kylmää! Tai ei muutoin mitenkään kamalaa, mutta nilkat oli aivan liekeissä välittömästi. Aina kun nousi vedestä pois, olo helpotti tosi nopeesti. Eikä se reisissä tai vatsassa niin pahalta tuntunut. Millastakohan olis ollut, jos olis ollut jotkut avantouimarin varrelliset sukat jalassa? Oiskohan se helpottanut ja onkohan sellasia edes olemassa? Pitäis olla. Mutta hyvää matskua taas tuli. Nyt on sitten uitu tunturivesiputouksessakin!!! Paluu autoille suju joutuisasti ja tie oli meidän edessä ennenkun huomattiinkaan. Sit takas mökille ja vaatteiden vaihtoon ja buffettiin! Se on kyllä aivan mahtava.

Käytiin me sitten vielä torstaina vallottamassa myös Saanan huippu, mutta siitä myöhemmin lisää. Se oli ihan toista kuin Haltin reissu, molemmat omalla tavallaan mahtavia!

Mitäpä sitä ei kauneuden takia...

... Niin... Aina sillon tällön tulee ihmeellinen kipinä tehdä jotain uutta ja etsiä uusia, ihmeellisiä ja (jos Luoja suo) omaa elämää helpottavia konsteja kauneudenhoidon saralla. Niinpä minäkin muiden naisten tavoin lähdin jälleen kerran etsimään oikotietä onneen, tällä kertaa karvanpoiston mielipiteitä jakavalla alueella. Perinteiseen höyläämiseen ja epilaattorin tuttavalliseen tutinaan ikuisesti turvanneena, otin aimo harppauksen kohti tuntematonta ja päätin eilen remontin päättymisen kunniaksi kokeilla KUUMAVAHAA! Ja siis aivan itse netistä ongittujen ohjeiden avulla oli tämä projekti tarkoitus vetää läpi.

Netin keskustelupalstoilla kehuttiin kotivahauksen olevan tehokkaampaa kuin salongissa ja vähemmän kivuliasta kuin voisi olettaa. Lisäksi monet oli huomanneet oppineensa tekniikan yllättävän nopeasti. Positiivisia kommentteja ja tarinoita löytyi sivu toisensa perään. Siitä minäkin sitten sain voimaa ja ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin: vesihauteen vesi kiehumaan, säärien ihon pesu ja kuivaus, tyynyliinan leikkaaminen pieniksi, muovilasta vahan levittämistä varten... Jo ennen itse vahaukseen pääsemistä tunsin kuinka monimutkaisuuden ahdistus hiipi takaraivoon...

Kun vaha oli lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vesihauteessa muuttunut juoksevaksi, otin lastan kauniiseen käteen ja ryhdyin hommiin. Vahaa ohut kerros (hups, varo ettei mene matolle!) karvan kasvusuunnan mukaisesti noin ja sitten puuvillalappu päälle. Vähän taputtelua ja painelua ja voila, seuraava askel: lappu veke! Fädäng! No siis kaikki karvat ei lähteneet, mutta niin oli jo moni netissä sanonutkin, joten en ollut huolissani. Kieli keskellä suuta, hivenen jotain edellisestä roiskaisusta oppineena sivelin uuden vahakerroksen sääreen. Sively, lasta pois, uusi puuvillalappu, taputtelua ja tadaa: repäisy!!

Se on kyllä todettava, että ei se oikeasti sattunut, piece of cake. Epilointi on ajoittain ollut tuskallisempaa. Ja vaikka monilla keskustelupalstoilla sanottiinkin, että ensimmäisellä kerralla kaikki karvat ei lähde ja kyllä se siitä helpottuu ja tekniikan oppii nopeesti kun vain harjoittelee, niin arvatkaapa mitä: mä haluan, että kaikki karvat lähtee ekalla kerralla ja että se on helppoa heti! En jaksa ryhtyä tollaiseen kuumavahan kanssa sotkemiseen eikä kärsivällisyys todellakaan riitä siihen, että toimenpidettä pitäisi vielä muka harjoitella! No thanks sanon minä!

Eli tyynyliina tuli tuhottua turhaan, sottainen ja tahmea hunajavaha lensi kerralla roskikseen ja kaikki karvat lähti kerralla: höyläämällä! Nyt on tullut sitten kokeiltua sitäkin ja voin taas tyytyväisenä palata perinteisempiin tekniikoihin. Satunnainen sokerointi ammattilaisen toimesta riittää minulle ja tyydyttää sen omituisen tahmeuden tarpeen, joka ajoittain takaraivossa tykyttää. Ainakin toivottavasti. Ja jos joskus taas haikailen kotivahauksen tai muun ehdotonta ammattiapua vaativan kauneudenhoitotoimenpiteen tekemisestä omin avuin, muistan toivottavasti palata tämän tekstin ääreen ja saan käännettyä oman pääni...

Paluu Panama Cityyn

Herättiin puoli seitsemältä. Ei tuntunut kauheen pahalta, sillä ollaanhan me joka aamu herätty ajoissa! Niin reippaita me ollaan. Suihku, snadi aamiainen, vaatteet, pakkaus ja pihalle. Ai niin ja hei hei Martin, nähdään Suomessa!

Katja ja Martin asuu ihan lentokentän vieressä (siis oikeesti, koneet lensi yli niin matalalta, että Anna olis varvistamalla osunut niihin...), siitä oli noin viiden minsan kävelymatka. Hups vaan! Ja Katja lähti tietysti saatille, ihan check-in tiskille asti. Homma hoitui mallikkaasti, turvatarkastukset ja kaikki. Ja ennen kuin huomattiinkaan, istuttiin Aeroperlaksen 44-paikkaisessa potkurikoneessa. Kone oli siisti ja tuntui turvalliselta. Anna istui Tiinan vieressä käytäväpaikalla ja piti mua kädestä nousun ajan. Mut ei se ollutkaan niin pelottavaa kun olin odottanut. Ja tattadataadataa: mun laukku painoi vaa'an mukaan vähiten ja Annan eniten! Meidän mielestä vaaka oli väkisinkin rikki, Annan laukku ei mitenkään voinut olla painavin kun se oli koko ajan ollut kevyin ja Anna oli jättänyt vielä ihan hullusti kamaa Panama Cityyn! Mut niin se vaaka vaan väitti. Eikä jouduttu kukaan maksaan mitään ylimäärästä, olin vissiin katsonut painorajat netistä jotenkin väärin...

Tunnin lento meni hujauksessa ja kohta jo oltiinkin lennon pahimmassa vaiheessa - laskeutumisessa. Pidin Annan kädestä ja puristin lujaa kouristuksenomaisesti heti kun renkaat osui maahan. Jee, ja kaikki meni hyvin eikä Annalle tullut käsivarteen mustelmia... tälläkään kertaa! Tiina myös selvisi laskeutumismustelmilta. =) Miks mä lennän kun kerta pelkään laskeutumisia kuollakseni? Kuka näistä tietää! Ja nousuthan on aina ihan ok, tai ei ainakaan niin pahoja kuin laskeutumiset.

Katjan nerokkaaseen ideaan tarttuneina, mentiin taksilla suoraan Albrookin bussiasemalle, jonne jätettiin laukut tavarasäilöön. Ja siitä sitten suoraan Moolille shoppaileen. Mut pakko kertoo kuinka ollaan jo niin jyvällä näistä jutuista, että vältyttiin taas yhdeltä taksihuijaukselta! Astuttiin ulos terminaalista Albrookin kansallisella lentokentällä ja heti oli tietysti taksia tyrkyllä. Oltiin jo nostamassa laukkuja takaronttiin kun hoksattiin kysyä hintaa. Ja voitteko uskoa, että äijä yritti ihan tosissaan kyniä meiltä lähemmäs 10 dollaria kyydistä! Ja kun tinkiminen ei auttanut, nostettiin laukkumme pois kyydistä. Äijä heilutteli käsiään ja huuteli äkäisesti jollekin toiselle äijälle ja NAUROI meille. Mutta itku pitkästä ilosta äijänkäppänä: seuraava taksi heitti meidät määränpäähän kohtuullisella 3 dollarilla. You go girls! =)

Kaupunkiin paluu tuntui kaikista todella masentavalta. Kiireetön ja huoleton Karibianmeren tunnelma oli jäänyt taakse. Joka paikassa vilisi hirveesti ihmisiä, jotka oli kaikki pukeutuneet asiallisesti ja laittautuneet. Oli tosi masentava olo. Panama Citysta alussa saatu kiireetön, rento ja lämmin vaikutelma romuttui täysin ja oli yhtä tyhjän kanssa Bocas del Toroon verrattuna. Nyt City vaikutti kylmältä, kiireiseltä, stressaavalta ja ennen kaikkea vaaralliselta. Vainoharhaisuun nosti päätään samalla sekunnilla kun noustiin taksista Albrookin bussiaseman edessä. Huoh... Eikä mulla ollut sitten ollenkaan shoppailufiilistä kun olin niin masentunut. Anna sentään löysi itelleen onneks pari paitaa ja Tiina kivan topin. Hätäisen ostoskierroksen päätteeks käytiin Super99:ssä ostamassa Abueloa ja kanamaustetta tuliaisiks, ja käytiin syömässä kiinalaista. Sit haettiin laukkumme säilöstä ja napattiin taksi Mamallenaan: "Hostel Mamallena, calle primera Perejil, en la misma casa de la Junta Comunal de Calidonia en Perejil de Colegio Javier". Ja tadaa: Casa Blanca! =)

Ja hostellissa meidän varaus löytyi helposti ja saatiin huone 3, kun aikaisemmin oltiin viereisessä huoneessa numero 2. Huone on paljon mukavampi. Siis käytävän valo ei pääse häikäseen kenenkään silmiin ja olihan siinä myös ikkuna! Tiinan kanssa oltiin enemmän kun innoissamme kun päästiin eroon hiostavista farkuista. Tiina oli ehkä enemmän innoissaan kun mä, kun sen farkut sanoi sopimuksen irti vikaan taksiin noustessa. Tiina ryhtyi sitten jälleen kerran ompelupuuhiin! =) Tiina nimittäin löysi Bocasissa itselleen uuden harrastuksen: ompelu. Kun se yks mekko, jonka Tiina oli ostanut Citysta, sai itseensä uuden reiän joka ilta. Ja se oli sitten aina seuraavana aamuna paikattava taas seuraavaa iltaa varten. Toivottavasti Tiina muistaa pitää reissussa saavuttamansa ompelutaidon hengissä myös sitten kotona!

Lyhyen hengähdystauon jälkeen päätettiin lähteä katsastamaan Panama Cityn vanha kaupunki, Casco Viejo. Päivä oli pilvinen ja sateinen, mutta lämmin ja painostava. Panamassa sateet ei juurikaan raikasta ilmaa vaan olo säilyy samanlaisena hiostavana sateen jälkeen kun se on ollut ennen sateen alkamistakin. Ei minkäänlaista helpotusta kaatosateesta huolimatta. Että se on ainakin Suomessa hyvä puoli sateessa: se raikastaa, aaaahhhh!

Casco Viejo on erikoinen yhdistelmä entisöityä loistoa, entisöimättömiä paikallisten asuintaloja ja täysin romahduspisteessä olevia rakennuksia. Se on vuonna 2003 julistettu Unescon perintökohteeks. Ja onhan siellä myös presidentinlinna, joka myös käytiin katsastamassa. Sit syötiin sellaiset ice cones-jutut, jollaisia on nähty vaan telkkarissa. Hauska keksintö ja oli kerrassaan veikee kokeilu. Hienoista maisemista ja rakennuksista huolimatta ei viihdytty Cascossa kovin kauaa, sateinen keli verotti meidän mielenkiintoa. Kävellen ei uskallettu sieltä poistua vaan napattiin taas taksi ja suunnattiin hostelliin. Nähtiin hauska juttu, kun oli niitä valtavia lintuja yhen hotellin katolla kuivattamassa siipiään. Tässä ohessa kuva siitä, klikatkaa suuremmaks, voin luvata että on huvittavaa.

Vietettiin rentoa iltaa pakaten, juoden Balboaa ja pelaten jatsia. Suihkuun vääntäydyttiin vasta yhdeksän jälkeen kun huoneiden automaattisesti käynnistyvä ilmastointi pärähti päälle. Siihen mennessä oltiin jo saavutettu äärimmäisen tuskaisuuden tila ja odotettiin ilmastointia kun kuuta nousevaa. Ja voi sitä helpotuksen tunnetta kun se saatiin! Sitä riemun määrää ei pysty kuvaileen, ainoostaan me kolme voidaan tietää miten suuri ja mahtava olotila valtas meidät kun ilmastointilaite aloitti tasaisen hurinansa! Muistatteko, Anna ja Tiina?!

BTW, meidän viis päivää aikaisemmin jättämät kamat oli tallella; pyyhkeet ja kaikki! Ihan uskomaton juttu! Hienoo!

Ja täts it. Siinä se reissu oli. Paitsi, että paluumatkalla meidän lento oli taas myöhässä, mutta siinähän ei sinänsä ole mitään uutta, joten ei siitä sen enempää. Ja nyt ollaan taas takaisin Suomessa. Huoh. Kettu kuittaa!

20.3.2010: piitsille sateella ja lähtötunnelmia

Aamulla satoi vettä. Siis vettä ja satoi. Viimeinen varsinainen piitsipäivä ja taivas antoi tulla täydellä teholla. No, ei sentään ihan täydellä teholla, mutta se olis voinut olla myös totaalinen kaatosade, sillä se joka tapauksessa pilas meidän alkuperäiset suunnitelmat tälle päivälle. Anna kuitenkin jaksoi pysyä positiivisena ja kertoi ennenkin ottaneensa aurinkoa sateessa: "kyllä se sieltä seasta paistaa". Hullut suomalaiset! Mua ei ajatus märästä hiekasta kutsunut ollenkaan, mutta sitten Katja kertoi lähellä sijaitsevasta uima-altaasta, jonne pääsis vitosella. Sit mäkin aloin lämmetä ajatuksella ja päätettiin, että swimming pool it is! Ennen altaalle menoa käytiin kuitenkin tuunaamassa mun ja Annan kynnet keskuspuistossa. Siellä istui katoksen alla nainen kahden jakkaran ja ison mustan laukun kanssa. Laukku oli täynnä kynsilakkoja ja niistä sitten valittiin itelle mieluisin. Värin valinnan jälkeen kerrottiin mitä haluttiin ja koko homma maksoi 4 dollaria per pää. Wau!

Kynsittelyn jälkeen palattiin Katjan ja Martinin luokse vaihtaan uikkarit ja lähdettiin kohti uima-allasta. Ilma oli hiostavan painostava ja uima-allas tuntui hetki hetkeltä houkuttelevammalta. Lisäks sade oli jo tässä vaiheessa lakannut, enää oli pilvistä ja kaikkihan tietä, että myös pilvisäällä ruskettuu! Mutta voi: uima-allas, joka on auki JOKA päivä, olikin nyt kiinni!!! Portit oli lukossa eikä ketään näkynyt missään, vaikka Anna huuteli aidan yli helouta. Voi ahdistus. Päätettiin lähteä tiedusteleen asiaa altaan omistavasta hotellista (sama paikka missä Martin on töissä) ja kuultiin, että allas oli suljettu sateen vuoks ja tyyppi, jolla olis sinne avain, oli vapaalla! Just meidän tuuria. Jotenkin se oliskin ollut liian helppoo jos se olis ollut auki ja edes joku juttu olis mennyt suunnitelmien mukaan. =) Mikä avuks? Hotellin respa neuvoi meille reitin läheiselle paikallisten piitsille ja lähdettiin pyyhket kainalossa sinne siis!

Kuljettiin meille entuudestaan outoja reittejä ja nähtiin matkalla kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Paljon kauniita taloja, ravintoloita, hostelleja ja reheviä pihoja. Sekä yks erikoinen smoothie-baari, jonne päätettiin poiketa paluumatkalla. Itse ranta olikin sitten vähän höh. Pyyhkeen levittäminen märälle hiekalle ei houkutellut ja rantavedessä kellui nilkkojen ympärille ja varpaisiin kietoutuvaa kasvillisuutta. Lisäks aiempi sade oli myllännyt veden niin, että se oli todella hiekkaista. Ei siis päästy uimaan. Paluumatkalla otettiin kuvia ja pysähdyttiin hedelmädrinksuille aiemmin bongaamaamme smoothie-baariin. Ja se olikin veikee kyhäelmä: se oli rakennettu sellaisesta pienestä pakettiautosta ja sen katolla oli pieni terassi. Terassille kiivettiin (omalla vastuulla) kapeita, iloisen vihreeks maalattuja tikapuita pitkin ja juomat siirtyi katolle kätevällä juomahissillä.

Martin meni illaks töihin ja me lähdettiin sitten tytöissä syömään. Katja lähti meidän viralliseks oppaaks. Ensimmäinen ravintola, johon oltiin menossa, oli luonnollisesti kiinni. Tavallisesti se on kiinni sunnuntain ja maanantain, mutta olihan se nyt jo arvattavissa, että toki se nyt tällä kertaa oli kiinni myös lauantaina. Mutta ei siinä sen suurempaa hämminkiä vaan siirtyminen ehdokas numero kahteen: The Reef. Istuttiin veden äärellä ja gekot juhli katossa. Kalusteet oli tummaa puuta ja tunnelma oli rauhallinen. Ruoka tuli nopeeesti kun meidän lisäks ei ollut juuri muita asiakkaita. Panama on ihana paikka, kun täällä voi syödä kanaa sillon kun haluaa syödä jotain paikallista. My kind of place. Herkullisen illallisen päätteeks ostin vielä viime hetken tuliaisia: taulu seinälle ja Villelle piippu.

Olin saada halvauksen kun Katja sanoi, että lähdettäis sitten vielä Aqua Loungeen, kivaan hippapaikkaan toisella saarella. Mentäis kun Martin tulee töistä. Mä olin aivan puhki ja ilmoitinkin etten jaksa lähteä. Käyttäisin illan pakkaamiseen ja menisin ajoissa nukkuun, seuraavana päivänä pitäis herätä aikasin ja matkustaa takas Panama Cityyn. Anna ja Tiina oli myös väsyneitä, joten Katja ja Martin lähti kahdestaan yöelämään. Anna harmitteli vielä myöhemmin, että olisko kuitenkin pitänyt lähteä, kun Katja oli niin kehunut sitä baaria, mut tittiditiiditii, arvatkaa mitä: se oli KIINNI! Eli olispa ollut just niin meidän tuuria, nyt olikin yllättäin onni onnettomuudessa. in your face matkakarma! Ja oltais missattu yks äärettömän hauska juttu, nimittäin se kun Annan päähän hyppäs vesikannusta pienen pieni gekko! En tiedä kumpi säikähti enemmän!

19.3.2010: Casual Friday

Mahtava idea: casual Friday. Se tarkoittaa siis juuri sitä itseensä: rauhallinen aamiainen ihanassa kahvilassa eikä varsinaisia suunnitelmia koko päivälle. Siis ensimmäinen reissupäivä, jollon ainoa suunnitelma on se, että ei ole suunnitelmia! Vaikka kyllähän siihenkin pari ajatusta ehti alkuviikon aikana syntyä, mutta ainakin päätettiin vakaasti nauttia kiireettömästä päivästä yhdessä maailman kauneimmista paikoista.

Katja oli jo aiemmin mainostanut, että Lili´s tarjoilee Bocaksen parhaat omeletit, joten olihan niitä sitten pakko lähteä kokeilemaan. Paikka oli tosi kaunis: kokonaan ulkona ja vedenpäällä olevalla terassilla. Se sijaitsee lisäks ihan La Iguanan vieressä, joten saatiin näkökulmaa meidän hippabaariin myös siltä suunnalta... Ihanat maisemat ja kerrassaan huippumunakkaat, mahtava aamiaispaikka! Munakkaitakin oli joka sormelle ja varpaalle kaikkia erilaisia, valinnan vaikeus. Ja aamiaisen jälkeen olikin taas meidän tyylille uskollisten kommellusten vuoro.

Katjan ja Tiinan suunnatessa takaisin Katjan ja Martinin luokse, me päätettiin Annan kanssa poiketa nettikahvilaan. Päästäis kerrankin reissun aikana rauhassa koneelle ja päästäis yhteyksiin ulkomaailman kanssa, pelkkä ajatuskin sai sormet syyhyämään. Ensimmäinen nettikahvila oli kiinni, joten käveltiin pääkatua eteenpäin toiselle nettikahvilalle. Kyltissä komeili teksti " Café Internet", joten omituisesti Anna veti siitä johtopäätöksen, että täältähän saa sit varmaan myös kahvia. Kumma tyyppi! No Anna lampsi muina naisina tiskille heti kun oltiin varattu itellemme koneet ja tilas että kahvia kiitos, niin arvatkaa mikä oli vastaus??? No, että ei meillä myydä kahvia!! Ihan oikeesti! Ja me oltiin niin puulla päähän lyötyjä ettei tajuttu edes revetä. Oltiin vaan ihan, että täh?! Kaikenlaista! Ja lopulta mun kone oli niin hidas, että sillä ei pystynyt tekeen yhtään mitään, joten lähdettiin noin vartin päästä kun Anna oli valmis.

Katja oli tekemässä Heatherille sokerointia kun saavuttiin huhuileen portille. Mä juoksin vielä viereiselle tyhjälle tontille huhuileen. En olis mennyt jos olisin sillon tiennyt, että tontti vilisee valtavia rapuja! Vai oisinko sittenkin? Olisinko ollut maailman rohkein suomalainen ikinä?! =) Kun Heather oli sokeroitu, Katja saattoi sen portille ja päästi samalla meidät sisään. Sokerit oli siinä pisteessä, että pääsin samalla kertaa käsittelyyn. Eikä sattunut yhtään! Katja on niin hellävarainen. Onneks se tulee nyt tänne Suomeen,niin kaikki muutkin pääsee kokeileen! (tässä on muuten nyt kuva meidän kämpästä siellä Katjan ja Martinin luona)

Meillä olikin sellainen spesiaalipäivällinen, että Martin kokkas meille. Menu oli patacones con pollo y salad eli pataconeksia kanan ja salaatin kera. Me päästiin myös itse kokeileen eri valmistusvaiheita. Tai Martin kyllä kuori ne oudot kasvit vai onkohan ne enemmän hedelmiä ja hoiti myös friteerauspuolen, mutta me päästiin kokeileen pataconeksien pilkkomista ja litistelyä. Ja seurattiin me sitä friteeraustakin tosi läheltä. Ja osataan nyt myös maustaa ne oikein, sillä päästiin näkeen sekin ekspertin eli Martinin tekemänä. Että sillain. Ja ruoka oli hyvää! Mulla on vielä itelläni edessä kokeiluluontoinen patacones-kokkailu niin-niin-raaoista banaaneista. Saas nähdä kuinka käy! Aion seurata pilkuntarkasti meidän huolella dokumentoimaa valmistusohjetta. =)

Ruoan jälkeen meille tuli Annan kanssa hirvittävä kiirus (!) läheiseen lepakkoluolaan. La Grutassa asuu tuhansia lepakoita ja Anna oli oppaastaan lukenut siitäkin. Sehän oli sitten sanomattakin selvää, että sinne on Annan päästävä. Joten sillä välin kun Tiina ja Katja suuntas kynsituunaukseen, me lähdettiin Annan kanssa "to the batcave". Jossain vaiheessa meillä oli kehkeytynyt ajatus siitä, kuinka hauskaa olis mennä "to the batcave"! Mikä vois olla hauskempaa? No ainakin sit se, että mentäis sinne pukeutuneena Batmaniks ja Robiniks. heh... Ja ikä oli?! Mutta ihan tosi, me mentiin! Askarreltiin muovipusseista itsellemme naamiot, joiden lisäks tarvittiin tietysti viitat. Anna otti lainaan Katjan esiliinan ja mä nappasin kietaisuhameen. Tungettiin asusteemme laukkuihin ja suunnattiin pääkaadulle napppaan taksi.

La Gruta on kaunis! Jurassic Park all over again! Otettiin paljon kuvia ja kuunneltiin viidakon ääniä. Oltiin onneks ainoot siellä ja kun toivuttiin luonnonkauneuden luomasta hypnoosista, puettiin naamiot ja viitat yllemme ja tehtiin se, mitä varten oltiin sinne mentykin: kamera jalustalle ajastuksella ja meikäläiset asemissa - to the batcave! Kuva ei tässä tapauksessa kerro enemmän kuin tuhat sanaa. Tätä ei pysty kuvaileen, mutta se oli ihan sairaan hauskaa ja hihiteltiin toisillemme. Tuli hyviä kuvia, selvää FB-kamaa! Ja kuvaussessioiden jälkeen mentiin oikeesti sinne luolaankin ja kuultiin/nähtiin lepakoita kun kahlattiin vedessä yhä syvemmälle luolaan. Se oli KAMMOTTAVAA! Se on suuri ja pimee tippukiviluola, jossa asuu tuhansia lepakoita. Sen halki virtaa pieni joki, joka nyt oli vähän syvempi edellispäivän sateesta johtuen. Pysähdyttiin siinä vaiheessa kun vesi nousi yli polven. Ei siis päästy (tai oltais uskallettukaan) kovin pitkälle, mutta nähtiin kuitenkin lepakoita (olipa ne pikkusia!). Ja sitten vielä Anna löi päänsä tippukiveen ja näki seinällä valtavan hämähäkin. Hyi, äkkiä pois! (nähtiin muuten siellä viidakossa vielä elävä ja villiäkin villimpi kilpikonna eli Turtleskin oli kehissä!)

Paluumatka oli myös oma seikkailunsa. Meidän taksi oli jäänyt odottaan ja kun saavuttiin sen luokse, siellä odotti myös sellainen Sean Conneryn näköinen skotti, joka tarvitsi kyydin kaupunkiin. Kehotettiin sitä nousemaan etupenkille kun oltiin kerta sinne itsekin matkalla. Matkan aikana selvis, että tyyppi on hämähäkkitutkija. Se käytti siis itsestään nimitystä "spiderman". Ja me revettiin! Sit meidän oli ihan pakko kertoa sille mitä oltiin La Grutassa oltu tekemässä ja näytettiin sille lopulta kuvakin. Se repes myös ihan kympillä kun ymmärsi miten koomista ja uskomattoman älytöntä oli, että Batman ja Robin jakoi taksin Hämähäkkimiehen kanssa... keskellä viidakkoo ja sillon kun sitä vähiten olis osannut odottaa! Kaikenlaista!

Myöhemmin illalla vielä kastuin läpimäräks kaikista märimmässä ja massiivisimmassa kaatosateessa ikinä ja kiipesin korkeen portin yli päästäkseni sisälle lämpimään...