Tripodit

Jei, mä sain sen Tripodien ajan luettua viime sunnuntaina. Ja heti eilen hain kirjastosta Geraldine Brooksin Kirjan kansa. Jonotustilanne Mielensäpahoittajan suhteen ei ole vieläkään kovin rohkaiseva: kestää ilmeisesti vielä ainakin kuukausi ennen kuin on mun vuoroni saada kyseinen opus käsiini. Täytyy ihan selvästi ryhtyä taas varaileen uusia kirjoja ettei vaan satu lukuaukko kohdalle.

Tripodien aika oli mahtava! Karmiva, hauska, surullinen, pelottava, sympaattinen, liikuttava ja vaikka mitä! Jännitystä toi luonnollisesti se, että en oikeasti tiennyt kuinka tarina päättyy. Kyseessähän on siis trilogia ja se kahdeksankymmentä luvulla pyörinyt tv-sarja jäi kesken. Tämä siksi, että sarjan tekijöiltä loppui rahat kesken ja jatkoa ei koskaan tullut. En muistanut muutenkaan enää sarjasta juuri mitään. Muistan, että pelottava se oli, ihan älyttömän pelottava!

Kerrontaan oli helppo päästä sisälle ja vaikka tyyli oli melko riisuttu - ainakin mun mielestä, pystyin helposti näkeen kaiken silmieni edessä: tripodit, kylät, kapitetut ja vaeltajat, rauniokaupungit ja koko valtavan seikkailun! Mitä uskomatonta rohkeutta! Lisäks oli todella hauskaa lukee meille niin kovin tutuista ja itsestäänselvistä keksinnöistä ja asioista, joita tripodien hallitsemat ihmiset ihmetteli ja kummasteli.

Enkä pääse nytkään ihastelemasta MeNaisia. Ihan käsittämätöntä kuinka synkassa me ollaan! Edellisviikon lehdessä oli lyhyt juttu Tripodien ajasta, nimenomaan siis siitä tv-sarjasta. Siinäkin huokailtiin sen perään, että sarjaa esitettiin vaan yhden kirjan verran ja ehdotettiin, että joku vois tarttua härkää sarvista ja ottaa asiakseen tehdä Tripodien ajasta kunnon leffan. Voi kun joku Spielberg tai vastaava lähtiskin sellaseen hankkeeseen. Mä menisin katsoon sen leffan. Ihan varmasti. Sekin olis jo jotain jos kasarisarja näytettäis telkkarista uusintana. Sen sais sit oman netin rauhassa katsella ihan niin monta kertaa kuin huvittais... Jaa, mahtaiskohan sitä löytyä netistä jotain kautta jo nyt?

Kesäkauden kirjaprojekti, osa 2

Sinikka Nopolan novellikokoelma, Teepussit, on nyt julkaistu uusintapainoksena. Kirjan alkuun Nopola on kirjoittanut ajatuksiaan novellikokoelmasta nyt näin vuosien jälkeen. Ei kuulemma tunnista niitä omikseen. Sain luettua kokoelman 20.8.2010 ja tykkäsin lukemastani. Lyhyitä tarinoita erilaisista ihmisistä arkisissa tilanteissa. Irrallisia, ajattomia kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia. Hieno kokoelma. Helppoa lukemista. Joidenkin (ellei kaikkien) tarinoiden takana ajatus, joka jää pyörimään päähän, pistää ajattelemaan. Mikään tarina ei ole aivan niin kevyt kuin päältäpäin näyttäisi. =) Tavallisesti tälläiset kokoelmateokset on mulle hankalia, koska aiheet ja henkilöt vaihtuu lennosta. Nautin enemmän siitä, että pääsen ystävystiin henkilöiden kanssa ja opin tuntemaan ne paremmin. Mutta kuten sanottu: hyvä kokoelma ja viihdearvoltaan suositeltavissa.

Ensimmäinen ihan todella OMG-kokemus ja projektin kirja, jonka meinasin moneen kertaan jättää kesken oli Muriel Barberyn Siilin eleganssi (mutta en sitten luovuttanut vaan luin kuuliaisesti loppuun asti, viimeinen sivu tuli luettua 27.8.2010). Täysin erilainen kirja kun mitä normaalisti luen, multahan on jäänyt jopa Sofian maailma lukematta! Siilin eleganssi on pohdiskeleva ja äärettömän (mun mittapuulla, jollekin muulle ei välttämättä niin äärettömän!) filosofinen kirja, joka vaatii lukuympäristökseen rauhallisen tilan ja rauhallisen mielen. Itse piti lukea yli puoliväliin (noin sivulle 200) ennen kuin aloin nauttia kirjasta. Tähän vaikutti luonnollisesti paljolti se, että luin kirjaa ainoastaan töissä kahvitunneilla ja ruokkiksella: häly, häly, häly! Lisäksi kirjassa käytetään paljon hienoja sivistyssanoja, joita en kaikkia ymmärtänyt välttämättä edes asiayhteydestä. Kun lopulta aloin nauttia kirjasta, oli loppu jo niin lähellä, että harmitti. Aion lukea kirjan uudestaan vähän toisenlaisessa ympäristössä. Kirja herättelee lukijan sisäisen filosofin, asioiden pohdiskelu ja epäily ei olekaan yhtään pöllömpää. Kaikki kolme päähenkilöä on omalla tavallaan sympaattisia. =)

Anne Tylerin Nooan kompassi (3.9.2010) pistää ajattelemaan, vaikka näennäisesti vahvin aihe (työelämästä poisjääminen) ei itseä niin läheltä vielä liippaakaan. Kirjassa on kuitenkin monisäikeistä kerrontaa ja monta eri teemaa, jotka ponnahtavat esille kuin taikaiskusta. Ehkä sieltä tunnistaa herkimmin ne, joihin itse voi samaistua. Jos kirjan lukisi muutaman vuoden päästä uudestaan, siitä todennäköisesti löytyisi vielä lisää teemoja. Miksi muistaminen on tärkeää? Ja onko se tärkeää vain silloin kun ihminen tiedostaa unohtaneensa? Kuinka paljon olemmekaan elämämme aikana unohtaneet asioita, ihan lapsuudesta alkaen? Perhesuhteet, uusi elämä, tutusta ja turvallisesta uuteen ja tuntemattomaan astuminen. Hyvä kirja! =)

Ja sitten toistaiseksi viimeisin lukukokemus - Eve Hietamies ja Yösyöttö, jonka sain päätökseen eilen eli 9.9.2010. Tästä olin kyllä kuullut kehuja jo muiltakin, mutta odotukset ei silti olleet mitenkään korkealla. Kotimainen kirjailija, aiheena yksinhuoltajan arki. Ei kuulosta näin äkkiseltään yhtään mun jutulta...mutta kuinkas sitten kävikään?! Ihastuin! Tosi helppolukuinen ja hauskasti miehen näkökulmasta kirjotettu yksinhuoltajan tarina, johon samaistuu, vaikka ei asiasta mitään todellista kokemusta olekaan. Mitään kaunistelematon, äijämäinen sävy tuo hymyn huulille sillonkin kun päähenkilöllä on rankkaa. Kirja on uskottava, aito ja lämmittävä. Kädettömästä ja täysin avuttomasta miehestä kasvaa yksi äideistä. =)

Olen nyt laittanut kirjastosta varaukseen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Jonossa on 51 henkilöä enkä oo ihan varma omasta sijoituksestani varausjonossa. Siitä syystä oon lainannut nyt väliaikalukemiseksi John Christopherin 1960-luvun lopussa kirjoittaman Tripodien aika. Moni ehkä muistaa kirjojen pohjalta tehnyt tv-sarjan, joka pyöri telkkarissa silloin kun oltiin junnuja. Ja kyllä pelotti! Tripodit mulle heräs puolestaan mieleen Tom Cruisen Maailmojen sodasta, joka puolestaan perustuu H. G. Wellsin 1898 julkaistuun romaaniin. Joka tapauksessa tämä on mun seuraava opus. Lisäks mulla on varauksessa Geraldine Brooksin Kirjan kansa.

Ja koska missasin työväenopiston ja kansalaisopiston kurssit tänä vuonna täydellisesti (meille ei tullut niitä lehtiä ollenkaan, tai jos tuli niin heitin ne tietämättäni meneen), voin todeta, että aikaa lukemiselle tulee olemaan runsain mitoin myös näin syksyllä ja tulevana talvenakin. Oikein nyt jo kutkuttaa kun ajattelen niitä kaikkia mahtavia teoksia, jotka tuun kahlaamaan läpi! Sen verran kävin jo katsomassa etukäteen, että kirjastossa on tolkuttomasti Anna Janssonin kirjoja, wau! Maria Wernillä ja mulla on edessä kaunis ja pitkäaikainen ystävyys. <3

Kesäkauden kirjaprojekti

Nyt haluan pyhittää muutaman palstan yhdelle tosi rakkaalle harrastukselleni: kirjoille. Jo vuosikaudet oon rakastanut lukemista, se on ihan ehdottomasti yks parhaista ja viihdyttävimmistä tavoista kuluttaa vaikkapa aurinkoista kesäpäivää tai pimeetä ja sateista syysiltaa. Ottaa se ihan äärettömän kutkuttavaan kohtaan jäänyt kirja käteen, käpertyä sohvan nurkkaan ja kadota kirjailijan luomaan maailmaan, joka allekirjoittaneen kohdalla on 95-prosenttisesti aina fiktiivinen. Pääasiassa luen ulkomaista matskua, mutta nyt kesäkauden kirjaprojektin yhteydessä on tullut luettua myös kotimaista kirjallisuutta. En osaa sanoa miksi luen pääasiassa ulkomaisia kirjailijoita, oisko jonkinlainen jäänne ajasta, jolloin löysin Stephen Kingin... vaikka taitaa se juontaa juurensa jo kauempaa...Joo, juontaa se. Sillon kun muut luki Anni Polvan Tiina-kirjoja, minä ahmin Merri Vikin Lotta-sarjaa. En tiedä miks, mutta just Lotan toilailut iski ja lujaa. Olettaisin, että kyseessä on aika lailla Tiinaan verrattavissa oleva hahmo.

Ja sitten siis siihen lukuprojektiin. MeNaiset-lehdessä oli kesän alkupuolella tai niillä main aukeama, johon oli koottu erilaisia uutuuskirjoja. Pointti oli se, että koska kesälomat on ovella, kaikilla olis aikaa lukea. Silmäilin läpi esille nostettuja kirjoja ja huomasin, että olin juuri lukemassa yhtä aukeamalle päässyttä kirjaa - Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina. Aivan mahtava kirja muuten. Sama kirjailija on kirjoittanut myös Aikamatkustajan vaimon taustalla olevan kirjan. Ajattelin, että okei, mullahan on tässä jo yks kirja "työn alla", joten enkö lukis sitten nämä muutkin? Eipähän tarvis ainakaan miettiä, että mitä lukis seuraavaks. Se nimittäin on todella tylsää. Miettiä mitä sitä lukis seuraavaks, kuka kirjailija osais vetää oikeesta narusta ja mitä lajia pitäis alkaa lukeen. Boring! Tähän asti mun apuna on toiminut pääasiassa Mari, mun vuotta nuorempi sisko, ja satunnaiset vinkit vaikkapa työkavereilta. MeNaisissa on myös ollut toisinaan äärimmäisen hyviä suosituksia. Yhtenä on pakko mainita Maarit Verrosen Karsintavaihe.

Joka tapauksessa on nyt sitten kesäkuukausien aikana ahminut kirjoja sellasella tahdilla, että välillä oon itsekin ollut otettu ja ihmeissään. Välillä on sellasia kausia, että tulee vaan luettua, luettua ja luettua. Välillä voi mennä vuosikin ettei tule luettua yhtä ainutta kirjaa. Sitten kun taas saa lukuvaihteen päälle, tuntuu uskomattomalta, että on voinut niinkin kauan elää ilman. Eikö lukeminen ookin siis yks parhaista jutuista maailmassa?! Mun mielestä on. Kaikenlaiset kirjat on aivan ihania! Tai perun ton, en voi puhuu kaikenlaisista kirjoista. Mun skaala taitaa olla kuitenkin melko suppee kun en oo koskaan varsinaisesti pyrkinyt lukemisella mihinkään sen suurempaan. En lue kirjoja itseäni sivistääkseni vaan ihan puhtaasti hengen ravinnoks. Pidän hengissä sisäistä lastani ja ruokin lapsenmielisyyttäni tässä muuten niin kylmässä maailmassa. Kirjaan on hyvä paeta. Aina.

Kaikki siis alkoi Audrey Niffeneggerin kirjasta Hänen varjonsa tarina, jonka sain luettua 27.6.2010. Alunperin valitsin ko. kirjan, koska olin nähnyt saman kirjailijan kirjaan perustuvan elokuvan Aikamatkustajan vaimo. Tykkäsin elokuvasta ja arvelin tän kirjan olevan ihan mun juttu - ja oikeassa olin! Kirja sopii hyvin sellaiselle joka enemmän tai vähemmän uskoo henkimaailman juttuihin ja tykkää lukea toisinaan ei niin tavallisista aiheista. Varsinkin loppua kohden ei meinaa malttaa laskea kirjaa käsistään, vaikka kirjan loppuminenkin kauhistuttaa. Kevyt kummitustarina. =D

Seuraavana vuorossa oli Mry Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Sen sain luettua 6.7.2010. Joo, nimi on todella outo enkä itse olis varmastikaan koko kirjaa valinnut, mutta nyt kun se oli listalla ja kirjastosta nopeasti saatavilla, niin mikäpäs siinä. Ja voi että tykkäsin todella paljon! Kirja muodostuu pelkistä kirjeistä eri henkilöiden välillä ja niiden kautta ainakin mulle muotoutui aivan selkeä mielikuva ihmisistä ja paikoista. Kirjeissä käytetty kieli on aivan mahtavaa: teki mieli itsekin alkaa käyttämään vanhanaikaisempaa, kohteliaampaa ja kunnioittavampaa kieltä. Voi kun sitä käytettäisiin vieläkin! Tarinassa on monta kerrosta ja vaikka aiheena onkin toinen maailmansota ja pienen saaren natsimiehitys, kirja on silti aivan mieletöntä hyvänmielen lukemista, joka luo uskon ihmiseen ja ihmismielen hyvyyteen. Wau! Kirja kannattaa ehdottomasti lukea ihan vaikka vaan jos haluaa tyydyttää uteliaisuutensa ja selvittää mistä kirjan nimi tulee. =D

Vain neljä päivää myöhemmin 10.7.2010 sain luettua projektin kolmannen kirjan - Vikas Swarup: Syyllisten seurue. Slummien miljonäärin kirjoittajan uusi kirja. Uskomattoman mahtava teos jo pelkästään sillä, että lukija pääsee kurkkaamaan Intian kulttuuriin sitä elävien hahmojen kautta. Ei kuitenkaan liian korkealentoista, mutta kulttuuriset erot on tosi mielenkiintoisia. Kirja koukuttaa ihan kympillä! Kirjaa kertoo kuusi eri henkilöä vuorollaan, mikä voi aluksi tuntua hankalalta, mutta kun oppii tuntemaan henkilöt, kerronnan seuranta helpottuu. Äärettömän hauska, herkkä, rankka ja kuten sanottu: koukuttava. Nyt pitää sitten vissiin lukea myös se Slummien miljonäärikin...hmmm =D

Projektin plääh-osuus sai osuman kun vuorossa oli Anna Gavaldan Karkumatka (17.7.2010). En tiedä menikö itseltäni jotain ohi, mutta oma arvio on, että kuka tahansa ammattikoululainen tai lukiolainen olis voinut samanlaista tyhjänpäivästä liirumlaarumia kirjoittaa. Enkä tarkoita siis loukata opiskelijoita, pikemminkin tarkoitan kritisoida sitä, että tästä on oikeasti tehty kirja. No, lukekaa itse! Harmiton ja helppolukuinen, että siinä mielessä sen voi kyllä vaikka lukeakin, vaikka en nyt sitä kehukaan. Ei siinä ainakaan ihan hirvittävästi mene elämää hukkaan. Mulla tää meni yhdessä päivässä silmiä pyöritellen… =I

Anna Janssonin Haudankaivaja (Kilpisjärven reissusta johtuen projekti oli jäissä jonkin aikaa ja siitä syystä sain tämän luettua vasta 3.8.2010) onneks korjas Karkumatkan synnyttämän "mihin mä oon oikein ryhtynyt"-mielialan. Otin oikein kirjailijan nimen ylös, että voin myöhemmin palata saman sarjan aiempien kirjojen pariin. Tuli mieleen Tess Gerritsenin kirjoista tuttu etsivä Rizzoli. Oonkin kaivannut jotain sen kaltaista nyt kun oon ne Gerritsenin kirjat lukenut. Mutta tää Haudankaivaja oli aivan mielettömän hyvä dekkari, jossa loppuratkaisua sai jännittää ihan viime metreille saakka. Näitä kirjoja on siis oikein sarja, täytyy katsastaa muitakin Maria Wernin mysteereitä. Maria on siis se rikoskomisario, joka tässä kirjassa alkaa tutkia tuhopolttoa. Muitakin rikoksia ilmenee matkan varrella ja niiden liittäminen toisiinsa tuntuu lähes mahdottomalta, liittyykö ne edes toisiinsa? Yhteistä nimittäjää ei meinaa löytyä millään. Symppistä on vanhan naisen ja koviskundin hitaasti syttyvä ystävyys. Henkilökuvaukset toimivat. =D

"Ei makeaa mahan täydeltä". Seuraavaksi sain luettua Johanna Adorjánin Rakkaudessa erottamattomat 8.8.2010. Johannan isovanhemmat on selvinneet holokaustista ja ovat sitten vanhoilla päivillään tehneet yhdessä itsemurhan. Kirjan idea on hieno ja ehkä sen takia odotukset oli korkealla. Kirja ei lunastanut niitä millään tasolla. Latteaa kerrontaa, joka perustuu arvuutteluihin ja spekulaatioihin. Fiktiivisenä teoksena kirja olisi ehkä voinut toimia, mutta näin ”tositapahtumiin perustuvana” pliisu. Tyhjänpäiväisiä henkilöhaastatteluita, jotka lähes kaikki on umpikujia eivätkä tuo tarinaan mitään lisäarvoa. Ainoastaan kirjassa rakennetut fiktiiviset viimeisen päivän tapahtumat sai pidettyä kirjassa kiinni, muu oli turhaa sivujen täytettä. Ja jos ei vielä tullut selväksi niin kirja siis kertoo ihan todellisten ihmisten tarinan.=)