Nyt on tammikuu takana ja päivistä on tullut lähes rutiininomaisia, sillä lailla hyvässä mielessä. Parasta on ollut se, että sain vihdoinkin voimia tuoda ääneni kuuluviin ja tehtävänkuvaani on tullut olennainen muutos parempaan. Viime vuosi meni hampaita kiristellessä kun tuntui, että työstä oli täysin kadonnut kaikki itsenäisyys ja mielekkyys. Nyt se on tullut takaisin. Tai paremminkin: nyt olen hommannut sen takaisin! Voinkin ylpeänä todeta olleeni tilanteeni herra (tai rouva) ja ottaneeni tilanteen itse haltuun.
Tämän ihanan tasapainon ylläpitämiseksi olen hommannut itselleni apujoukkoja ulkopuolelta. Hätiin tulivat Jaakko ja Markus, joista Jaakko auttaa työpaikalla ja Markus kotona. Jaakko päivystää työpöydälläni ja tarkkailee minua työssäni. Jaakko on pehmoinen stressikamu, jonka päätehtävä on aina tarpeen tullen muistuttaa, että "kahdeksan tunnin työpäivän aikana voi tehdä vain kahdeksan tuntia töitä". Jaakon kanssa ei siis stressata, sitä ei puristella kun ahdistaa ja vanne kiristää päätä. Jaakko ei myöskään stressaa puolestani. Jaakon tehtävä on muistuttaa siitä, että stressaaminen on turhaa, haitallista, jopa vaarallista ja että stressaaminen - vaikka voisi toisin luulla - vain heikentää työtehokkuutta.
Markus puolestaan päivystää keittiön luukulla. Markuksella on myös tärkeä tehtävä: Markus rauhoittelee silloin kun tuntuu, että "pitäis imuroida", "pitäis pyykätä", "kaikki on hommat on tekemättä, kauhea siivo"... Markus muistuttaa, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin tyhjä pyykkikori tai hohtava tiskiallas. Markus kehottaa lopettamaan hössöttämisen ja rauhoittumaan. Ihan mitään tekemättähän en osaa vieläkään olla, mutta Markuksen mielestä voin aivan hyvin istahtaa sohvalle kutomaan tai ruokailuhuoneen pöydän ääreen värittelemään aikuisten värityskirjaani "pitäis" - hommien sijaan. Markus on kyllä viisas. Samoin Jaakko. Kyllä se vaan niin on: apujoukkoja tarvitaan aina.
