That's the way I like it!

Tässä kaikessa itsensä hoitamisessa ja hengähdystauossa on kyse myös itsensä löytämisestä. Itsetutkiskelusta olen aikaisemmin jo maininnutkin. Itsensä löytäminen ja itseensä tutustuminen on hieno juttu ja lopullisena päämääränä on itsensä hyväksyminen, itsestään pitäminen. Ennen luulin, että riittää kun miettii asioita, käy läpi tunteitaan ja ajatuksiaan ja totetaa, että ahaa, olen tästä asiasta tätä mieltä ja tuo asia vaikuttaa minuun näin. Ja että riittää kun katsoo peiliin tuumaillen: no, tällainen minä olen. Ei, ei ja ei. Ei nimittäin riitä alkuunkaan. Ja vaikka luulin, että noi asiat on hankalia niin nehän on suorastaan ruusuilla tanssimista verrattuna vaiheisiin hyväksyminen ja pitäminen...

Tähän pisteeseen, missä olen nyt, on ollut todella pitkä matka. Suurimmaksi osaksi olen ollut tietämätön koko matkasta. Kun ei hyväksy itseään eikä pidä itsestään on vaikea uskoa, että joku toinen voisi hyväksyä ja pitää. Sillä itsehän sitä itsensä tuntee parhaiten, eikö?! Ihmiset, jotka sanovat, että olet nätti tai mukava tai hauska, jopa mahtava, eivät tee oloasi paremmaksi vaan pahentavat tilannetta, tietämättään. Kun itse tiedät olevasi hieman ylipainoinen, löysä, laiska, itsekäs, ruma, saamaton ja huono, muiden kehut tuntuvat valheilta eikä niiden kuuleminen tunnu hyvältä. Mitä vikaa näissä kehujen antajissa on? Jotain suurta varmaankin kun eivät näe tai halua nähdä totuutta. Tai ehkä he haluavat jotain, jota luulevat saavansa helpommin kun kehuvat ensin. Oli mitä oli, kehut - joiden itse tiedät olevan täyttä soopaa - saavat sinut varpaillesi.

Pitkän matkan olen kulkenut tähän jonkinasteiseen itsensä hyväksymisen tilaan. Ihan nyt viime

metreillä olen saanut apua niinkin yllättävästä paikasta kuin Instagram. Vielä vajaa vuosi sitten en edes tiennyt mikä se on tai mitä hashtag tarkoittaa! Instagramin kautta olen löytänyt ihan 50-luvun tyylin ja huomannut, että se sopii vartalotyypilleni täydellisesti! Ihanaa! Nyt voin vihdoinkin pukeutua kauniisti ja olla naisellinen ilman, että tunnen olevani norsu posliinikaupassa! Ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin vielä perillä. Matkaa on vielä tehtävä, mutta suunta on oikea ja pitkästä aikaa tuntuu, että olen saanut opasteita polkuni varrelle. Nyt luulen tietäväni mihin suuntaan minun on mentävä. Enää en pelkää joka askeleella törmääväni seinään tai ajautuvani umpitunneliin.

Ottaisin mun jäniksen vuoden tähän väliin kiitos!

"Moikka, mä otan hatkat stadista, puhelimel kii mua ei tavoita. Palaamisiin, jäniksen vuoteni aloitan..." Aaah, Gasellit sen osaa sanoa just kuten se on. Jäniksen vuosi, se hetki kun voi oikeasti hetkeksi irroittaa itsensä kiireestä, hyörinästä ja vilinästä, ja hengähtää. Ei sen tarvitse olla mikään konkreettinen reissuunlähtö, mutta ei siitä konkretiasta haittaakaan ole. Ei sen myöskään tarvitse olla oikeasti vuosi, hetkikin riittää. Aikaa itselle. 

Itse kävin hengähtämässä Lemmenjoella. Siellä mieli lepää. Siellä

on helppo ladata akkuja ja päästää irti kaikesta siitä mikä kiristää vannetta pään ympärillä. Tällä kertaa jäniksen vuoteni kesti pari viikkoa ja se tuli kyllä tarpeeseen. Kaikki se kauneus ja rauha, jonka luonto on valmis tarjoamaan jokaiselle, joka on valmis sen vastaanottamaan, on ihan siinä: avaat vaan oven ja astut ulos!

Hyvät löydöt - hyvä mieli ja: värittely rules!

Eksyin Pelastusarmeijan kirpputorille. Tai en oikeastaan eksynyt, olin niin tyytyväinen itseeni, että päätin palkita itseni "uusilla" kengillä. Hintakatto oli 10 euroa ja mallistakin oli aika selkeä kuva.

Olin muutenkin menossa Metsoon ja koska Pelastusarmeijan kirpputori sijaitsee siinä nurkan takana, päätin aloittaa etsintäni sieltä. Osa palkintoa olisi siis se itse kaupungilla ja kirpputoreilla kiertely... Mutta niin vain jäi kiertelyt tekemättä! Heti ensimmäiseltä kirpputorilta löytyi täydellinen kenkäpari ja kaupanpäälle vielä ihana käsilaukku. Lisäksi löysin hurmaavan kankaan, jolla aion päällystää pari sisustustyynyä. 

Ai niin, ja nämä kengät maksoivat 8 euroa. Jounin käsilaukku puolestaan oli 5,50 euroa. Poistuin kirpputorilta todella tyytyväisenä eikä harmittanut yhtään, että metsästysretki päättyi nopeammin kuin olin ajatellut. ;)

Ja sitten tuo värittely. Ihan aikuisten oikeasti aikuisten värityskirja on loistojuttu! Tässä pari kuvaa, joiden kanssa olen aloittanut "urani" värittäjänä. Sittemmin olen tarttunut myös puuvärikyniin ja nyt leikittelen ajatuksella tussien ja puuvärikynien yhdistämisestä yhdessä ja samassa kuvassa! Ohhoh! 

Värittely on todella rentouttavaa (jos muistaa olla jännittämättä hartioitaan!), mutta kyllä siinäkin pitää allekirjoittaneen välillä muistuttaa itseään ettei tätä tarvitse ihan niin vakavasti ottaa. En kuitenkaan uskaltanut ostaa luontoaiheista värityskirjaa. Epäilen etten olisi pystynyt - kyennyt - millään voinut heittää niin lekkeriksi, että olisin voinut värittää puun siniseksi tai leppäkertun vihreäksi....hmm...

Anna itsellesi antamalla muille

Yksi ihana henkireikäni on jo vuoden päivät ollut vapaaehtoistyö vanhusten parissa. Olin viime vuoden lopulla kolme kuukautta vuorotteluvapaalla ja päätin silloin lahjoittaa runsaasta vapaa-ajastani osan niille, joille sillä tuntuisi olevan oikeasti merkitystä. Päädyin antamaan aikaani vanhuksille osin itsekkäästä (?) syystä; lapsettomana huomaan toisinaan miettiväni omaa tulevaisuudessa häämöttävää vanhuusaikaani. Kuka tulee katsomaan vai tuleeko kukaan? Onko silloin juttuseuraa, virikkeitä, kontakteja muihin ihmisiin? Yksinäinen vanhuus kuulostaa pelottavalta ja surulliselta, eihän sellaista toivoisi kenellekään.

Käyn kerran viikossa viettämässä aikaa ihanien elämänsä ehtoopuolella olevien ihmisten kanssa,

Toisinaan vanhuksien luona vierailee myös eläinkavereita,
joiden vierailujen aikana hymyt ovat herkässä.

jotka joka kerta kiittävät käynnistä ja kertovat kuinka kiitollisia ovat siitä, että olen viettänyt aikaa heidän kanssaan. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että minun pitäisi kiittää heitä. Saan käynneistä todella paljon itsekin: joka kerta kun lähden heidän luotaan, hymyilen kuin Hangon keksi koko kotimatkan. Tuntuu todella hyvältä olla tarvittu, odotettu ja haluttu. Ja on uskomattoman ihana tunne jättää kylmä maailma hetkeksi oman onnensa nojaan ja hassutella seurassa, jossa turhanpäiväinen murehtiminen ja työelämästä tuttu multi-tasking (hrr.... mikä kirosana!) eivät saa jalansijaa.

Me muistelemme menneitä, keskustelemme päivän uutisista Aamulehden parissa, katselemme elokuvaa tai pidämme levyraatia, venyttelemme ja jumppaamme, ja luemme vitsejä Valitut Palat - lehdistä. Oli ohjelmassa mitä vain, aika tuntuu joka kerta rientävän vauhdilla. Näin vapaalla ollessa vierailuni näiden varttuneempien ystävieni luona tuovat arkeeni rutiinia, mutta työviikkoina ne antavat valtavasti voimaa normaaliin arkeen. Tätä voi todellakin suositella kaikille, joilla on halua, kiinnostusta ja aikaa. Vain hetki viikossa riittää antamaan paljon hyvää sinulle ja muille.