That's the way I like it!

Tässä kaikessa itsensä hoitamisessa ja hengähdystauossa on kyse myös itsensä löytämisestä. Itsetutkiskelusta olen aikaisemmin jo maininnutkin. Itsensä löytäminen ja itseensä tutustuminen on hieno juttu ja lopullisena päämääränä on itsensä hyväksyminen, itsestään pitäminen. Ennen luulin, että riittää kun miettii asioita, käy läpi tunteitaan ja ajatuksiaan ja totetaa, että ahaa, olen tästä asiasta tätä mieltä ja tuo asia vaikuttaa minuun näin. Ja että riittää kun katsoo peiliin tuumaillen: no, tällainen minä olen. Ei, ei ja ei. Ei nimittäin riitä alkuunkaan. Ja vaikka luulin, että noi asiat on hankalia niin nehän on suorastaan ruusuilla tanssimista verrattuna vaiheisiin hyväksyminen ja pitäminen...

Tähän pisteeseen, missä olen nyt, on ollut todella pitkä matka. Suurimmaksi osaksi olen ollut tietämätön koko matkasta. Kun ei hyväksy itseään eikä pidä itsestään on vaikea uskoa, että joku toinen voisi hyväksyä ja pitää. Sillä itsehän sitä itsensä tuntee parhaiten, eikö?! Ihmiset, jotka sanovat, että olet nätti tai mukava tai hauska, jopa mahtava, eivät tee oloasi paremmaksi vaan pahentavat tilannetta, tietämättään. Kun itse tiedät olevasi hieman ylipainoinen, löysä, laiska, itsekäs, ruma, saamaton ja huono, muiden kehut tuntuvat valheilta eikä niiden kuuleminen tunnu hyvältä. Mitä vikaa näissä kehujen antajissa on? Jotain suurta varmaankin kun eivät näe tai halua nähdä totuutta. Tai ehkä he haluavat jotain, jota luulevat saavansa helpommin kun kehuvat ensin. Oli mitä oli, kehut - joiden itse tiedät olevan täyttä soopaa - saavat sinut varpaillesi.

Pitkän matkan olen kulkenut tähän jonkinasteiseen itsensä hyväksymisen tilaan. Ihan nyt viime

metreillä olen saanut apua niinkin yllättävästä paikasta kuin Instagram. Vielä vajaa vuosi sitten en edes tiennyt mikä se on tai mitä hashtag tarkoittaa! Instagramin kautta olen löytänyt ihan 50-luvun tyylin ja huomannut, että se sopii vartalotyypilleni täydellisesti! Ihanaa! Nyt voin vihdoinkin pukeutua kauniisti ja olla naisellinen ilman, että tunnen olevani norsu posliinikaupassa! Ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin vielä perillä. Matkaa on vielä tehtävä, mutta suunta on oikea ja pitkästä aikaa tuntuu, että olen saanut opasteita polkuni varrelle. Nyt luulen tietäväni mihin suuntaan minun on mentävä. Enää en pelkää joka askeleella törmääväni seinään tai ajautuvani umpitunneliin.