Mitäpä sitä ei kauneuden takia...

... Niin... Aina sillon tällön tulee ihmeellinen kipinä tehdä jotain uutta ja etsiä uusia, ihmeellisiä ja (jos Luoja suo) omaa elämää helpottavia konsteja kauneudenhoidon saralla. Niinpä minäkin muiden naisten tavoin lähdin jälleen kerran etsimään oikotietä onneen, tällä kertaa karvanpoiston mielipiteitä jakavalla alueella. Perinteiseen höyläämiseen ja epilaattorin tuttavalliseen tutinaan ikuisesti turvanneena, otin aimo harppauksen kohti tuntematonta ja päätin eilen remontin päättymisen kunniaksi kokeilla KUUMAVAHAA! Ja siis aivan itse netistä ongittujen ohjeiden avulla oli tämä projekti tarkoitus vetää läpi.

Netin keskustelupalstoilla kehuttiin kotivahauksen olevan tehokkaampaa kuin salongissa ja vähemmän kivuliasta kuin voisi olettaa. Lisäksi monet oli huomanneet oppineensa tekniikan yllättävän nopeasti. Positiivisia kommentteja ja tarinoita löytyi sivu toisensa perään. Siitä minäkin sitten sain voimaa ja ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin: vesihauteen vesi kiehumaan, säärien ihon pesu ja kuivaus, tyynyliinan leikkaaminen pieniksi, muovilasta vahan levittämistä varten... Jo ennen itse vahaukseen pääsemistä tunsin kuinka monimutkaisuuden ahdistus hiipi takaraivoon...

Kun vaha oli lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vesihauteessa muuttunut juoksevaksi, otin lastan kauniiseen käteen ja ryhdyin hommiin. Vahaa ohut kerros (hups, varo ettei mene matolle!) karvan kasvusuunnan mukaisesti noin ja sitten puuvillalappu päälle. Vähän taputtelua ja painelua ja voila, seuraava askel: lappu veke! Fädäng! No siis kaikki karvat ei lähteneet, mutta niin oli jo moni netissä sanonutkin, joten en ollut huolissani. Kieli keskellä suuta, hivenen jotain edellisestä roiskaisusta oppineena sivelin uuden vahakerroksen sääreen. Sively, lasta pois, uusi puuvillalappu, taputtelua ja tadaa: repäisy!!

Se on kyllä todettava, että ei se oikeasti sattunut, piece of cake. Epilointi on ajoittain ollut tuskallisempaa. Ja vaikka monilla keskustelupalstoilla sanottiinkin, että ensimmäisellä kerralla kaikki karvat ei lähde ja kyllä se siitä helpottuu ja tekniikan oppii nopeesti kun vain harjoittelee, niin arvatkaapa mitä: mä haluan, että kaikki karvat lähtee ekalla kerralla ja että se on helppoa heti! En jaksa ryhtyä tollaiseen kuumavahan kanssa sotkemiseen eikä kärsivällisyys todellakaan riitä siihen, että toimenpidettä pitäisi vielä muka harjoitella! No thanks sanon minä!

Eli tyynyliina tuli tuhottua turhaan, sottainen ja tahmea hunajavaha lensi kerralla roskikseen ja kaikki karvat lähti kerralla: höyläämällä! Nyt on tullut sitten kokeiltua sitäkin ja voin taas tyytyväisenä palata perinteisempiin tekniikoihin. Satunnainen sokerointi ammattilaisen toimesta riittää minulle ja tyydyttää sen omituisen tahmeuden tarpeen, joka ajoittain takaraivossa tykyttää. Ainakin toivottavasti. Ja jos joskus taas haikailen kotivahauksen tai muun ehdotonta ammattiapua vaativan kauneudenhoitotoimenpiteen tekemisestä omin avuin, muistan toivottavasti palata tämän tekstin ääreen ja saan käännettyä oman pääni...

Paluu Panama Cityyn

Herättiin puoli seitsemältä. Ei tuntunut kauheen pahalta, sillä ollaanhan me joka aamu herätty ajoissa! Niin reippaita me ollaan. Suihku, snadi aamiainen, vaatteet, pakkaus ja pihalle. Ai niin ja hei hei Martin, nähdään Suomessa!

Katja ja Martin asuu ihan lentokentän vieressä (siis oikeesti, koneet lensi yli niin matalalta, että Anna olis varvistamalla osunut niihin...), siitä oli noin viiden minsan kävelymatka. Hups vaan! Ja Katja lähti tietysti saatille, ihan check-in tiskille asti. Homma hoitui mallikkaasti, turvatarkastukset ja kaikki. Ja ennen kuin huomattiinkaan, istuttiin Aeroperlaksen 44-paikkaisessa potkurikoneessa. Kone oli siisti ja tuntui turvalliselta. Anna istui Tiinan vieressä käytäväpaikalla ja piti mua kädestä nousun ajan. Mut ei se ollutkaan niin pelottavaa kun olin odottanut. Ja tattadataadataa: mun laukku painoi vaa'an mukaan vähiten ja Annan eniten! Meidän mielestä vaaka oli väkisinkin rikki, Annan laukku ei mitenkään voinut olla painavin kun se oli koko ajan ollut kevyin ja Anna oli jättänyt vielä ihan hullusti kamaa Panama Cityyn! Mut niin se vaaka vaan väitti. Eikä jouduttu kukaan maksaan mitään ylimäärästä, olin vissiin katsonut painorajat netistä jotenkin väärin...

Tunnin lento meni hujauksessa ja kohta jo oltiinkin lennon pahimmassa vaiheessa - laskeutumisessa. Pidin Annan kädestä ja puristin lujaa kouristuksenomaisesti heti kun renkaat osui maahan. Jee, ja kaikki meni hyvin eikä Annalle tullut käsivarteen mustelmia... tälläkään kertaa! Tiina myös selvisi laskeutumismustelmilta. =) Miks mä lennän kun kerta pelkään laskeutumisia kuollakseni? Kuka näistä tietää! Ja nousuthan on aina ihan ok, tai ei ainakaan niin pahoja kuin laskeutumiset.

Katjan nerokkaaseen ideaan tarttuneina, mentiin taksilla suoraan Albrookin bussiasemalle, jonne jätettiin laukut tavarasäilöön. Ja siitä sitten suoraan Moolille shoppaileen. Mut pakko kertoo kuinka ollaan jo niin jyvällä näistä jutuista, että vältyttiin taas yhdeltä taksihuijaukselta! Astuttiin ulos terminaalista Albrookin kansallisella lentokentällä ja heti oli tietysti taksia tyrkyllä. Oltiin jo nostamassa laukkuja takaronttiin kun hoksattiin kysyä hintaa. Ja voitteko uskoa, että äijä yritti ihan tosissaan kyniä meiltä lähemmäs 10 dollaria kyydistä! Ja kun tinkiminen ei auttanut, nostettiin laukkumme pois kyydistä. Äijä heilutteli käsiään ja huuteli äkäisesti jollekin toiselle äijälle ja NAUROI meille. Mutta itku pitkästä ilosta äijänkäppänä: seuraava taksi heitti meidät määränpäähän kohtuullisella 3 dollarilla. You go girls! =)

Kaupunkiin paluu tuntui kaikista todella masentavalta. Kiireetön ja huoleton Karibianmeren tunnelma oli jäänyt taakse. Joka paikassa vilisi hirveesti ihmisiä, jotka oli kaikki pukeutuneet asiallisesti ja laittautuneet. Oli tosi masentava olo. Panama Citysta alussa saatu kiireetön, rento ja lämmin vaikutelma romuttui täysin ja oli yhtä tyhjän kanssa Bocas del Toroon verrattuna. Nyt City vaikutti kylmältä, kiireiseltä, stressaavalta ja ennen kaikkea vaaralliselta. Vainoharhaisuun nosti päätään samalla sekunnilla kun noustiin taksista Albrookin bussiaseman edessä. Huoh... Eikä mulla ollut sitten ollenkaan shoppailufiilistä kun olin niin masentunut. Anna sentään löysi itelleen onneks pari paitaa ja Tiina kivan topin. Hätäisen ostoskierroksen päätteeks käytiin Super99:ssä ostamassa Abueloa ja kanamaustetta tuliaisiks, ja käytiin syömässä kiinalaista. Sit haettiin laukkumme säilöstä ja napattiin taksi Mamallenaan: "Hostel Mamallena, calle primera Perejil, en la misma casa de la Junta Comunal de Calidonia en Perejil de Colegio Javier". Ja tadaa: Casa Blanca! =)

Ja hostellissa meidän varaus löytyi helposti ja saatiin huone 3, kun aikaisemmin oltiin viereisessä huoneessa numero 2. Huone on paljon mukavampi. Siis käytävän valo ei pääse häikäseen kenenkään silmiin ja olihan siinä myös ikkuna! Tiinan kanssa oltiin enemmän kun innoissamme kun päästiin eroon hiostavista farkuista. Tiina oli ehkä enemmän innoissaan kun mä, kun sen farkut sanoi sopimuksen irti vikaan taksiin noustessa. Tiina ryhtyi sitten jälleen kerran ompelupuuhiin! =) Tiina nimittäin löysi Bocasissa itselleen uuden harrastuksen: ompelu. Kun se yks mekko, jonka Tiina oli ostanut Citysta, sai itseensä uuden reiän joka ilta. Ja se oli sitten aina seuraavana aamuna paikattava taas seuraavaa iltaa varten. Toivottavasti Tiina muistaa pitää reissussa saavuttamansa ompelutaidon hengissä myös sitten kotona!

Lyhyen hengähdystauon jälkeen päätettiin lähteä katsastamaan Panama Cityn vanha kaupunki, Casco Viejo. Päivä oli pilvinen ja sateinen, mutta lämmin ja painostava. Panamassa sateet ei juurikaan raikasta ilmaa vaan olo säilyy samanlaisena hiostavana sateen jälkeen kun se on ollut ennen sateen alkamistakin. Ei minkäänlaista helpotusta kaatosateesta huolimatta. Että se on ainakin Suomessa hyvä puoli sateessa: se raikastaa, aaaahhhh!

Casco Viejo on erikoinen yhdistelmä entisöityä loistoa, entisöimättömiä paikallisten asuintaloja ja täysin romahduspisteessä olevia rakennuksia. Se on vuonna 2003 julistettu Unescon perintökohteeks. Ja onhan siellä myös presidentinlinna, joka myös käytiin katsastamassa. Sit syötiin sellaiset ice cones-jutut, jollaisia on nähty vaan telkkarissa. Hauska keksintö ja oli kerrassaan veikee kokeilu. Hienoista maisemista ja rakennuksista huolimatta ei viihdytty Cascossa kovin kauaa, sateinen keli verotti meidän mielenkiintoa. Kävellen ei uskallettu sieltä poistua vaan napattiin taas taksi ja suunnattiin hostelliin. Nähtiin hauska juttu, kun oli niitä valtavia lintuja yhen hotellin katolla kuivattamassa siipiään. Tässä ohessa kuva siitä, klikatkaa suuremmaks, voin luvata että on huvittavaa.

Vietettiin rentoa iltaa pakaten, juoden Balboaa ja pelaten jatsia. Suihkuun vääntäydyttiin vasta yhdeksän jälkeen kun huoneiden automaattisesti käynnistyvä ilmastointi pärähti päälle. Siihen mennessä oltiin jo saavutettu äärimmäisen tuskaisuuden tila ja odotettiin ilmastointia kun kuuta nousevaa. Ja voi sitä helpotuksen tunnetta kun se saatiin! Sitä riemun määrää ei pysty kuvaileen, ainoostaan me kolme voidaan tietää miten suuri ja mahtava olotila valtas meidät kun ilmastointilaite aloitti tasaisen hurinansa! Muistatteko, Anna ja Tiina?!

BTW, meidän viis päivää aikaisemmin jättämät kamat oli tallella; pyyhkeet ja kaikki! Ihan uskomaton juttu! Hienoo!

Ja täts it. Siinä se reissu oli. Paitsi, että paluumatkalla meidän lento oli taas myöhässä, mutta siinähän ei sinänsä ole mitään uutta, joten ei siitä sen enempää. Ja nyt ollaan taas takaisin Suomessa. Huoh. Kettu kuittaa!

20.3.2010: piitsille sateella ja lähtötunnelmia

Aamulla satoi vettä. Siis vettä ja satoi. Viimeinen varsinainen piitsipäivä ja taivas antoi tulla täydellä teholla. No, ei sentään ihan täydellä teholla, mutta se olis voinut olla myös totaalinen kaatosade, sillä se joka tapauksessa pilas meidän alkuperäiset suunnitelmat tälle päivälle. Anna kuitenkin jaksoi pysyä positiivisena ja kertoi ennenkin ottaneensa aurinkoa sateessa: "kyllä se sieltä seasta paistaa". Hullut suomalaiset! Mua ei ajatus märästä hiekasta kutsunut ollenkaan, mutta sitten Katja kertoi lähellä sijaitsevasta uima-altaasta, jonne pääsis vitosella. Sit mäkin aloin lämmetä ajatuksella ja päätettiin, että swimming pool it is! Ennen altaalle menoa käytiin kuitenkin tuunaamassa mun ja Annan kynnet keskuspuistossa. Siellä istui katoksen alla nainen kahden jakkaran ja ison mustan laukun kanssa. Laukku oli täynnä kynsilakkoja ja niistä sitten valittiin itelle mieluisin. Värin valinnan jälkeen kerrottiin mitä haluttiin ja koko homma maksoi 4 dollaria per pää. Wau!

Kynsittelyn jälkeen palattiin Katjan ja Martinin luokse vaihtaan uikkarit ja lähdettiin kohti uima-allasta. Ilma oli hiostavan painostava ja uima-allas tuntui hetki hetkeltä houkuttelevammalta. Lisäks sade oli jo tässä vaiheessa lakannut, enää oli pilvistä ja kaikkihan tietä, että myös pilvisäällä ruskettuu! Mutta voi: uima-allas, joka on auki JOKA päivä, olikin nyt kiinni!!! Portit oli lukossa eikä ketään näkynyt missään, vaikka Anna huuteli aidan yli helouta. Voi ahdistus. Päätettiin lähteä tiedusteleen asiaa altaan omistavasta hotellista (sama paikka missä Martin on töissä) ja kuultiin, että allas oli suljettu sateen vuoks ja tyyppi, jolla olis sinne avain, oli vapaalla! Just meidän tuuria. Jotenkin se oliskin ollut liian helppoo jos se olis ollut auki ja edes joku juttu olis mennyt suunnitelmien mukaan. =) Mikä avuks? Hotellin respa neuvoi meille reitin läheiselle paikallisten piitsille ja lähdettiin pyyhket kainalossa sinne siis!

Kuljettiin meille entuudestaan outoja reittejä ja nähtiin matkalla kaikenlaista uutta ja ihmeellistä. Paljon kauniita taloja, ravintoloita, hostelleja ja reheviä pihoja. Sekä yks erikoinen smoothie-baari, jonne päätettiin poiketa paluumatkalla. Itse ranta olikin sitten vähän höh. Pyyhkeen levittäminen märälle hiekalle ei houkutellut ja rantavedessä kellui nilkkojen ympärille ja varpaisiin kietoutuvaa kasvillisuutta. Lisäks aiempi sade oli myllännyt veden niin, että se oli todella hiekkaista. Ei siis päästy uimaan. Paluumatkalla otettiin kuvia ja pysähdyttiin hedelmädrinksuille aiemmin bongaamaamme smoothie-baariin. Ja se olikin veikee kyhäelmä: se oli rakennettu sellaisesta pienestä pakettiautosta ja sen katolla oli pieni terassi. Terassille kiivettiin (omalla vastuulla) kapeita, iloisen vihreeks maalattuja tikapuita pitkin ja juomat siirtyi katolle kätevällä juomahissillä.

Martin meni illaks töihin ja me lähdettiin sitten tytöissä syömään. Katja lähti meidän viralliseks oppaaks. Ensimmäinen ravintola, johon oltiin menossa, oli luonnollisesti kiinni. Tavallisesti se on kiinni sunnuntain ja maanantain, mutta olihan se nyt jo arvattavissa, että toki se nyt tällä kertaa oli kiinni myös lauantaina. Mutta ei siinä sen suurempaa hämminkiä vaan siirtyminen ehdokas numero kahteen: The Reef. Istuttiin veden äärellä ja gekot juhli katossa. Kalusteet oli tummaa puuta ja tunnelma oli rauhallinen. Ruoka tuli nopeeesti kun meidän lisäks ei ollut juuri muita asiakkaita. Panama on ihana paikka, kun täällä voi syödä kanaa sillon kun haluaa syödä jotain paikallista. My kind of place. Herkullisen illallisen päätteeks ostin vielä viime hetken tuliaisia: taulu seinälle ja Villelle piippu.

Olin saada halvauksen kun Katja sanoi, että lähdettäis sitten vielä Aqua Loungeen, kivaan hippapaikkaan toisella saarella. Mentäis kun Martin tulee töistä. Mä olin aivan puhki ja ilmoitinkin etten jaksa lähteä. Käyttäisin illan pakkaamiseen ja menisin ajoissa nukkuun, seuraavana päivänä pitäis herätä aikasin ja matkustaa takas Panama Cityyn. Anna ja Tiina oli myös väsyneitä, joten Katja ja Martin lähti kahdestaan yöelämään. Anna harmitteli vielä myöhemmin, että olisko kuitenkin pitänyt lähteä, kun Katja oli niin kehunut sitä baaria, mut tittiditiiditii, arvatkaa mitä: se oli KIINNI! Eli olispa ollut just niin meidän tuuria, nyt olikin yllättäin onni onnettomuudessa. in your face matkakarma! Ja oltais missattu yks äärettömän hauska juttu, nimittäin se kun Annan päähän hyppäs vesikannusta pienen pieni gekko! En tiedä kumpi säikähti enemmän!

19.3.2010: Casual Friday

Mahtava idea: casual Friday. Se tarkoittaa siis juuri sitä itseensä: rauhallinen aamiainen ihanassa kahvilassa eikä varsinaisia suunnitelmia koko päivälle. Siis ensimmäinen reissupäivä, jollon ainoa suunnitelma on se, että ei ole suunnitelmia! Vaikka kyllähän siihenkin pari ajatusta ehti alkuviikon aikana syntyä, mutta ainakin päätettiin vakaasti nauttia kiireettömästä päivästä yhdessä maailman kauneimmista paikoista.

Katja oli jo aiemmin mainostanut, että Lili´s tarjoilee Bocaksen parhaat omeletit, joten olihan niitä sitten pakko lähteä kokeilemaan. Paikka oli tosi kaunis: kokonaan ulkona ja vedenpäällä olevalla terassilla. Se sijaitsee lisäks ihan La Iguanan vieressä, joten saatiin näkökulmaa meidän hippabaariin myös siltä suunnalta... Ihanat maisemat ja kerrassaan huippumunakkaat, mahtava aamiaispaikka! Munakkaitakin oli joka sormelle ja varpaalle kaikkia erilaisia, valinnan vaikeus. Ja aamiaisen jälkeen olikin taas meidän tyylille uskollisten kommellusten vuoro.

Katjan ja Tiinan suunnatessa takaisin Katjan ja Martinin luokse, me päätettiin Annan kanssa poiketa nettikahvilaan. Päästäis kerrankin reissun aikana rauhassa koneelle ja päästäis yhteyksiin ulkomaailman kanssa, pelkkä ajatuskin sai sormet syyhyämään. Ensimmäinen nettikahvila oli kiinni, joten käveltiin pääkatua eteenpäin toiselle nettikahvilalle. Kyltissä komeili teksti " Café Internet", joten omituisesti Anna veti siitä johtopäätöksen, että täältähän saa sit varmaan myös kahvia. Kumma tyyppi! No Anna lampsi muina naisina tiskille heti kun oltiin varattu itellemme koneet ja tilas että kahvia kiitos, niin arvatkaa mikä oli vastaus??? No, että ei meillä myydä kahvia!! Ihan oikeesti! Ja me oltiin niin puulla päähän lyötyjä ettei tajuttu edes revetä. Oltiin vaan ihan, että täh?! Kaikenlaista! Ja lopulta mun kone oli niin hidas, että sillä ei pystynyt tekeen yhtään mitään, joten lähdettiin noin vartin päästä kun Anna oli valmis.

Katja oli tekemässä Heatherille sokerointia kun saavuttiin huhuileen portille. Mä juoksin vielä viereiselle tyhjälle tontille huhuileen. En olis mennyt jos olisin sillon tiennyt, että tontti vilisee valtavia rapuja! Vai oisinko sittenkin? Olisinko ollut maailman rohkein suomalainen ikinä?! =) Kun Heather oli sokeroitu, Katja saattoi sen portille ja päästi samalla meidät sisään. Sokerit oli siinä pisteessä, että pääsin samalla kertaa käsittelyyn. Eikä sattunut yhtään! Katja on niin hellävarainen. Onneks se tulee nyt tänne Suomeen,niin kaikki muutkin pääsee kokeileen! (tässä on muuten nyt kuva meidän kämpästä siellä Katjan ja Martinin luona)

Meillä olikin sellainen spesiaalipäivällinen, että Martin kokkas meille. Menu oli patacones con pollo y salad eli pataconeksia kanan ja salaatin kera. Me päästiin myös itse kokeileen eri valmistusvaiheita. Tai Martin kyllä kuori ne oudot kasvit vai onkohan ne enemmän hedelmiä ja hoiti myös friteerauspuolen, mutta me päästiin kokeileen pataconeksien pilkkomista ja litistelyä. Ja seurattiin me sitä friteeraustakin tosi läheltä. Ja osataan nyt myös maustaa ne oikein, sillä päästiin näkeen sekin ekspertin eli Martinin tekemänä. Että sillain. Ja ruoka oli hyvää! Mulla on vielä itelläni edessä kokeiluluontoinen patacones-kokkailu niin-niin-raaoista banaaneista. Saas nähdä kuinka käy! Aion seurata pilkuntarkasti meidän huolella dokumentoimaa valmistusohjetta. =)

Ruoan jälkeen meille tuli Annan kanssa hirvittävä kiirus (!) läheiseen lepakkoluolaan. La Grutassa asuu tuhansia lepakoita ja Anna oli oppaastaan lukenut siitäkin. Sehän oli sitten sanomattakin selvää, että sinne on Annan päästävä. Joten sillä välin kun Tiina ja Katja suuntas kynsituunaukseen, me lähdettiin Annan kanssa "to the batcave". Jossain vaiheessa meillä oli kehkeytynyt ajatus siitä, kuinka hauskaa olis mennä "to the batcave"! Mikä vois olla hauskempaa? No ainakin sit se, että mentäis sinne pukeutuneena Batmaniks ja Robiniks. heh... Ja ikä oli?! Mutta ihan tosi, me mentiin! Askarreltiin muovipusseista itsellemme naamiot, joiden lisäks tarvittiin tietysti viitat. Anna otti lainaan Katjan esiliinan ja mä nappasin kietaisuhameen. Tungettiin asusteemme laukkuihin ja suunnattiin pääkaadulle napppaan taksi.

La Gruta on kaunis! Jurassic Park all over again! Otettiin paljon kuvia ja kuunneltiin viidakon ääniä. Oltiin onneks ainoot siellä ja kun toivuttiin luonnonkauneuden luomasta hypnoosista, puettiin naamiot ja viitat yllemme ja tehtiin se, mitä varten oltiin sinne mentykin: kamera jalustalle ajastuksella ja meikäläiset asemissa - to the batcave! Kuva ei tässä tapauksessa kerro enemmän kuin tuhat sanaa. Tätä ei pysty kuvaileen, mutta se oli ihan sairaan hauskaa ja hihiteltiin toisillemme. Tuli hyviä kuvia, selvää FB-kamaa! Ja kuvaussessioiden jälkeen mentiin oikeesti sinne luolaankin ja kuultiin/nähtiin lepakoita kun kahlattiin vedessä yhä syvemmälle luolaan. Se oli KAMMOTTAVAA! Se on suuri ja pimee tippukiviluola, jossa asuu tuhansia lepakoita. Sen halki virtaa pieni joki, joka nyt oli vähän syvempi edellispäivän sateesta johtuen. Pysähdyttiin siinä vaiheessa kun vesi nousi yli polven. Ei siis päästy (tai oltais uskallettukaan) kovin pitkälle, mutta nähtiin kuitenkin lepakoita (olipa ne pikkusia!). Ja sitten vielä Anna löi päänsä tippukiveen ja näki seinällä valtavan hämähäkin. Hyi, äkkiä pois! (nähtiin muuten siellä viidakossa vielä elävä ja villiäkin villimpi kilpikonna eli Turtleskin oli kehissä!)

Paluumatka oli myös oma seikkailunsa. Meidän taksi oli jäänyt odottaan ja kun saavuttiin sen luokse, siellä odotti myös sellainen Sean Conneryn näköinen skotti, joka tarvitsi kyydin kaupunkiin. Kehotettiin sitä nousemaan etupenkille kun oltiin kerta sinne itsekin matkalla. Matkan aikana selvis, että tyyppi on hämähäkkitutkija. Se käytti siis itsestään nimitystä "spiderman". Ja me revettiin! Sit meidän oli ihan pakko kertoa sille mitä oltiin La Grutassa oltu tekemässä ja näytettiin sille lopulta kuvakin. Se repes myös ihan kympillä kun ymmärsi miten koomista ja uskomattoman älytöntä oli, että Batman ja Robin jakoi taksin Hämähäkkimiehen kanssa... keskellä viidakkoo ja sillon kun sitä vähiten olis osannut odottaa! Kaikenlaista!

Myöhemmin illalla vielä kastuin läpimäräks kaikista märimmässä ja massiivisimmassa kaatosateessa ikinä ja kiipesin korkeen portin yli päästäkseni sisälle lämpimään...

Saariretki - Zapatilla kutsuu

Oltiin Annan ja Tiinan kanssa aivan uskomattoman (taas toi ylisana) ihanalla lähes privaatilla päiväretkellä, jolla päästiin tutustuun lähisaariin ja kauniiseen lähiympäristöön muutenkin. Meidän lisäks reissussa oli vain kapteeni San Pedro (oikeesti, toi oli sen nimi, en huijaa!) ja kaks saksalaista nuorta miestä: Hans ja Joakim. Ja oli kuulkaa onni onnettomuudessa, että pojat oli meidän matkassa, sillä molemmat ymmärsi espanjaa ja puhuikin sitä melko sujuvasti, joten ne sitten tulkkaili meille kapteenin juttuja. Siis aina silloin kun vaivauduttiin kysyyn, että mitä se sanoi. Aina ei sitten jaksettu kyselläkään kun meillä kulu aika ihan hauskasti omien juttujen parissa. Retkelle lähdettiin aamulla puoli kymmeneltä ja takaisin Isla Colonilla oltiin neljän maissa. Retken päämääränä oli Zapatillan paratiisisaari ja siellä ohjelmassa snorklausta korallien ja värikkäiden kalojen joukossa. Hurjaa, mä en ollut snorklannut koskaan ennen!

Matka eteni rauhallisesti ja kapteeni selitti kaikenlaista. Suurin osa meni meiltä ohi, mutta nautittiin sitten lämmöstä, auringosta, maisemista ja viilentävästä tuulahduksesta, joka ajoittain löysi meidänkin paatin. Pojat yritti saada paattiin lisää vauhtia, mutta Pedrolla riitti tekosyitä hitaaseen vauhtiin: "mennään ihan rauhassa vaan niin ollaan sitten ainoat siellä Dolphin Baylla", "musta on kiva mennä hiljaa".. Yeah right! Myöhemmin meille selvis todellinen syy matkanteon rauhalliseen tahtiin, mutta siitä sitten myöhemmin lisää... Ihmeteltiin mangrovemetsiä, veden väriä ja kirkkaan veden ansiosta näkyviä pohjassa makaavia simpukoita. Kunnes vihdoin saavuttiin ensimmäiseen kohteeseen: Dolphin Bay. Arvaako kukaan mistä toi nimi tulee? Joo-o, nokkelimmat tais heti arvata, että sehän on tietysti luonnonvarasten delfiinien koti. Niin onkin! Ja me nähtiin niitä ja oltiin, että oiiihhhh! Tiina sai fotoja ja mä kuvasin pienen videonpätkän. Oli aika kevyt olo kun jatkettiin matkaa.

Ja pikaisesti pysähdyttiin Cayo Coralilla tekemässä ruokatilaukset etukäteen. Syötäis ne sitten paluumatkalla kunhan vaan ensin oltais päästy nauttiin Zapatillasta. Katja oli sitä kehunut ja Annan loisto-opas oli sen myös maininnut. Ja nyt me oltiin matkalla sinne! Zapatilla - valkoista hiekkaa silmän kantamattomiin, palmuja, turkoosia vettä, koralleja ja kaloja. Liian kaunista! Ja parasta kaikessa se, että ranta oli käytännössä autio kun saavuttiin sinne. Meidän oma autiosaari, ihanaa! Me päästiin valitseen koko saaren ehdottomasti paras leiripaikka matalan palmukasvin juurelta ihan rannan tuntumasta. Myöhemmin saarelle saapui lisää väkeä ja kuultiin kaikkien kadehtivan meidän varjoa. Kerrankin meillä kävi tuuri!

Snorklaaminen oli hauskaa, vaikka tuntuikin ensikertalaisesta aluks vähän luonnottomalta. Mun auringossa palaneet huulet on huutaneet hallelujaa joka kerta kun niihin osuu suolavettä, mutta jostain syystä snorklatessa ne oli ihan ok. Heti kun nousin pintaan, halleluujan huutaminen alkoi täysillä. Mikähän siinä mahtaa olla? Auringon ja suolaveden turvottamat palaneet huulet ja snorklausmaski = instant lipjob without botox or surgery! =) Vaikutus on pitkäaikainen, mutta en voi silti suositella: on kivuliasta. Sit päästiin siihen hitaan vauhdin syyhyn... Kapteenin piti tulla hakeen meitä vartin vaille kaks, mutta mitään ei näkynyt tai kuulunut. Tai itse asiassa näkyi kyllä: vene oli reilun sadan metrin päässä rannasta ja Pedro näytti häärivän moottorin kimpussa. Joo-o. Mä sit siinä vaiheessa pahoittelin Hansille ja Joakimille tätä meidän matkakarmaa ja pyysin anteeks, että jos tää nyt jotenkin olis meidän vika. Molemmat pyöritteli silmiään ja oli, että aha. Ne ei tainneet oikein hokata kuinka vakavasta jutusta tässä oli kyse. Kapteeni saapui noutaan meitä puol tuntia myöhässä.

paluumatka sujuikin sitten jo todella vauhdikkaasti, paikoin jopa liian vauhdikkaasti. Siinähän meinas tulla aallonharjalta toiselle loikkiessa häntäluu ja alaselkä kipeeks. Onneks ollaan suomalaisia, että ihan sillä sisulla sitten vaan. Mutta tosiaan siinä paluumatkalla ei sitten enää paljoa valokuvattu ja ihmetelty maisemia, onneks oltiin kameroitu menomatkalla koko rahan edestä! Ja kylläpä kelpas taas sitten illalla juhlia hienoa päivää: ron con ginger ale, of course!

Saapuminen Paratiisiin: Bocas del Toro

Saavuttiin Bocasiin puol kasilta aamulla ja Katja oli meitä laiturilla vastassa. Oli jotenkin täysin epätodellinen olo nähdä tuttu naama siellä, toisella puolella maapalloa. Vaikka sitä tuttua naamaahan me oltiin sinne lähdettykin katsomaan. Mutta outoa silti. Outoa ihanalla tavalla. Samalla kaikki vähäinenkin jännitys selviytymisen ja asioiden hoitamisen suhteen katos, kun Katja hoitais tästä eteenpäin meidän puolesta kerrassaan kaiken! Kiitti Katja! =) Katjan ja Martinin luona käytettiin muutama tunti kotiutumiseen ja majoittumiseen, aamupalan nauttimiseen, hihkuilun siivittämään kuulumisten vaihtamiseen ja tervetulomaljojen nauttimiseen. Btw: rommi ja ginger ale on se it! Paitsi Suomessa sen pitäis olla ehkä kuitenkin enemmänkin Sprite kun kinkeri, koska täällä kinkeri ei ole tarpeeks makeeta. Mut siis tulkaa kylään, niin koitan tuunaa teille sitä herkkua!

Ensimmäisten päivien ohjelma oli mahtava: päiväretki ihanalle Starfish Beachille, Vinyasa-joogaa heti aamusta, rantaleikkejä RedFrog Beachilla, ladies night La Iguanassa ja jorailua Barco Hundidossa (en tiedä onko toi oikein kirjoitettu kun en siellä koskaan muistanut sen nimeä ja nyt kun muka muistan niin en ookaan ihan varma, kaikki reissussa olleet tietää kuitenkin paikan...heh).

Starfish Beachille mentiin sellaisella pikkubussilla, se oli epävirallinen taksi ja noukki kyytiinsä porukkaa matkan varrelta vielä silloinkin kun olin satavarma, että eihän tänne nyt enää mahdu... ja vielä senkin jälkeen kun oli kertaalleen jo ottanut, vaikka olin epäillyt, että ei kai, mutta kyllä vaan! Aina ilmestyi jostain uusi istuin. Uskomatonta! No, selvittiin kuoppaista pikkutietä pitkin määränpäähän. Tai ainakin siihen saakka kun autolla pääsi. Loppumatka piti vielä kävellä. Matka tuntui pitkältä hiostavassa kuumuudessa, mutta voi niitä maisemia! Ja voi voi sitä meritähtien määrää ja kirkasta vettä ja palmuja ja hienoa hiekkaa! Sitä ei oikeesti voi sanoin kuvailla. Onneks oli täälläkin kamera mukana, joten tässä muutamia kuvia sitten sieltäkin.Kaikki on niin kaunista, eikä kuvat tee sille oikeutta, toivottavasti niistä saa edes jonkinlaisen käsityksen siitä paratiisista, jossa oltiin oikeutettuja viettään muutama tunti. Eikä siinä vielä kaikki: yhtä upeita rantoja ja paikkoja oli hirvittävästi minne tahansa katseen käänsikin. Ja me päästiin nauttiin monista! Ja vielä yks juttu: me uitiin Karibianmeressä!!! JUHUU!

Keskiviikkoaamuinen Vinyasa-jooga oli aivan uskomaton kokemus, silkkaa euforiaa. Siis silläkin uhalla, että kuulostan kornilta tai joltain hihhulilta: se oli henkinen, puhdistava ja lähes uskonnollinen kokemus. Tuli sellainen olo, että olis tullut kotiin. Siis huomasin, että oon jo kymmenen vuoden ajan harrastanut väärää joogaa. Tai siis ei astanga mitenkään "väärä jooga" oo, mutta se ei siis ookaan se oikee laji mulle. Mun juttu on Vinyasa, ehdottomasti. Viime vuosien aikana astangasta on tullut sellaista väkisin vääntämistä, mutta nyt löytyi ratkaisu: mun ei tarvitsekaan lopettaa joogaamista, vaan vaihtaa lajia. Jei! Heather on tosi hyvä opettaja ja sai Annan ja Tiinankin innostuun lajista. Syksyllä vaan sitten kansalaisopiston ryhmään. Ja kesän ajan voin käydä joogakoululla. Hiphei!



RedFrog Beach oli erilainen kuin Starfish Beach: hiekkaa oli paljon enemmän ja aallot oli valtavia. Starfish Beach oli lähes täysin tyyni rauhan tyyssija ja RedFrogilla puolestaan aallot heitteli meitä mennen tullen miten sattui, ja olipa pari kertaa lähellä ettei sattunutkin. Mutta hauskaa oli! Siellä oli puussa jokin keinuntapainen, mutta ei meidän porukalla ollut rahkeita kiivetä sinne. Anna ja Tiina sitä tais vuorollaan yrittää, mutta mä en uskaltautunut edes siihen. Eikä ne tytötkään sinne puuhun sitten päässeet. Tiina tosin pääsi puupallille...se oli siinä läheisen palmun juurella. Ja saatiin me taas nauraakin! RedFrogille ja sieltä takas Isla Colonille mentiin vesitaksilla ja vesitaksilaiturilta piti kävellä viidakon läpi saaren toiselle puolelle: welcome to Jurassic Park! Siis oikeesti, olis voinut niin kuvitella, että kohta tulee dinosaurus jonkun puun takaa ja alkaa syödä lehtiä. Ja niitä punaisia sammakoita, joiden mukaan ranta oli saanut nimensä, ei siis nähty. Anna otti kuitenkin kuvan kyltistä, johon oli tämmöinen sammakko maalattu. On kai se sitten vähän niinku sama asia?!




Bocas del Torossa on yks tälläin suomalaisen naisen näkövinkkelistä ihan huippu juttu: joka ilta on jossain baarissa Ladie´s Night eli ilmaista viinaa yhdeksästä yhteentoista! Siis joitain tiettyjä drinksuja. Ja kun Katja oli jo meille opettanut sen "ron con ginger ale" niin sitähän me tietysti sitten juotiin. Ja se oli kyllä hyvää. Opittiin itekin aika hyviks baarimikoiks niiden muutamien päivien aikana, jotka Bocasissa vietettiin. Me ollaan niin nopeita oppiin! =)