Edellisestä onkin jo vuosi aikaa, mutta teksti on edelleen ajankohtainen. Oon johdonmukaisesti matkalla kohti omaa selviytymistä ja eheytymistä. Matkaan on mahtunut ylä- ja alamäkiä, mutta tän ja vuoden takaisen hetken välillä on tapahtunut huimaa edistystä.
Yhteistyö p:n kanssa on sujunut hyvin ja nyt kun ensimmäinen vuosi alkaa olla takana, oon tuumannut, että tätähän olis hyvä jatkaa ja oon alottanut järjestelyt toista vuotta varten. On ollut todella mielenkiintoista tutustua itseensä. Tälläinen mä olen: näin mä koen ja näin mä ajattelen ja näin siks, koska ja näin siks, koska ei. Mä oon oma itse. Kuvitella!
Nyt oon aloittanut ihan oikeasti matkan pahvilaatikkoon. Tää ei varmastikaan aukea ilman pientä selostusta, joten: kun lapsena leikittiin siskon kans Barbeilla, siskon Barbie asui aina suuressa kartanossa tai linnassa ja kävi paljon kaikissa juhlissa. Mun Barbie asui pahvilaatikossa siskon Barbien takapihalla ja kävi siivoomassa sitä kartanoa tai linnaa sillä välin kun sen asukas oli juhlissa. Ja nyt oon moneen otteeseen huomannut kaipaavani sinne pahvilaatikkoon takaisin.
Oon päättänyt tietoisesti tavoitella henkistä pahvilaatikkoa. Tarkoittaa sitä, että pään humina on nollattava tai ainakin minimoitava niin, että pystyn näkeen mikä on oikeesti tärkeetä. Mitä mä oikeesti tarviin ja erottaa se siitä mitä luulen, että muiden mielestä pitää. Oon jo ottanut ensimmäisen askeleen kun irtisanoin kuntokeskusjäsenyyteni edellispäivänä. Sen aikaansaamisessa edesauttoi huomattavasti oikean käsivarren kiertäjäkalvosimen repeäminen ja siitä johtunut kolmen kuukauden treenitauko. Vielä nytkään ei kirpaise ihan hirveästi ajatus siitä, että treenikoti on mennyttä.
Voi kuulostaa tosiaan ihan naurettavalta tuo kuntokeskusjäsenyydestä luopumisesta paasaaminen, mutta mulle se on iso juttu. Ja humina vaimenee one step at a time.
PS. En päässyt kouluun haluamaani kaupunkiin, muualle olisin kyllä kelvannut... onneks en mennyt. Pää kiittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti